Kaiken se kestää

Katsoin äsken elokuvan eräästä kummisuhteesta, Wille Hyvösen elokuvan Kummisetäni thaimorsian (2012). Elokuvassa Hyvösen oma kummisetä, savolainen lihakauppias Seppo tahtoo naimisiin thaimaalaisen Pinin kanssa. Hyvönen on epäluuloinen, eikä epäröi näyttää sitä. Voiko kyseessä olla aito rakkaus? Voiko suomalaisen miehen ja thaimaalaisen yksinhuoltajan suhde olla tasavertainen? Kumpi suhteessa käyttää toista hyväksi? Hyvönen lähtee kummisedän kanssa Thaimaahan Pinin luo ja ottaa selvää suhteen laadusta - ja samalla omista asenteistaan.

Minua sekä Willen, Sepon että Pinin aitous kosketti. Harva antaa omat ennakkoluulonsa saati sitten rakkaussuhteensa kaiken kansan ruodittavaksi. Sepolla olisi ollut monta syytä provosoitua ja heittää inttävä kummipoika ulos talosta, mutta hän ei sitä tehnyt. Antaa nuoren miehen ajatella mustavalkoisesti, aika näyttäköön kuka on oikeassa, hän tuntui ajattelevan. Kaikesta huokui välittämäinen: Seppo välitti kyseenalaistavasta kummipojastaan, Wille taas kummisedästään niin paljon, että halusi suojella tätä uusilta pettymyksiltä rakkaussuhteissa. Taustalla pyöri aika suuriakin kysymyksiä. Voiko toisten parisuhteita arvioida? Mikä oikeastaan tekee parisuhteesta tasavertaisen? Mitataanko siinä rakkauden määrää, vuosituloja vai arvioidaanko kotitöiden jakautumista?

Wille Hyvönen epäili kummisetänsä ihmissuhdetta. Kuva: Jarmo Kiuru.

Kuten arvata saattaa, elokuvassa loppu oli onnellinen ja minä kyynelehdin sohvalla. Se oli hyvä oppitunti kummisuhteesta aikuisiällä: pitää osata sanoa mielipiteensä, mutta myös kertoa, että välittää ja pyytää anteeksi kun on loukannut toista. Joskus meistä jokainen kaipaa hyviä neuvoja, mutta lopulta jokainen tekee omat virheensä ja valintansa, kummisedät, kummitädit, kummitytöt ja -pojat. Kummisetäni thaimorsian on nähtävillä Yle Areenassa vielä jonkin aikaa. Kannattaa katsoa ja tutkia omia ennakkoluulojaan!

Kasvua ja kyyneleitä

Kummitäti on palannut arkeen ja töihin jo hyvän aikaa sitten, myös Kummityttö on palannut kotiin sukulointireissulta. Olemme tavanneet kuluneen noin kuukauden aikana kaksi kertaa. Hämmästyttävää, kuinka kuukaudessa minulle ei tapahdu juuri mitään, mutta vauva on sellaisessakin ajassa ihan selvästi kasvanut ja kehittynyt. Nyt Kummityttö osaa jo kääntyä hienosti ja yrittää ryömiä. Niin, hän on alkanut jotenkin käsiensä varassa hilata itseään eteenpäin ja on kuulemma todistettavasti päässyt jo leikkimatolta pois tällä konstilla. Sinänsä en ihmettelisi yhtään, vaikka hän alkaisi kohta kontata, sen verran liikkuvainen lapsi hän on. Kummityttö aloittaa pian myös ensimmäiset harrastukset: luvassa on muskaria ja äiti-lapsi -jumppaa, jossa äiti tosin on se varsinainen jumppaja ja vauva ikään kuin painona.

Sitä Kummityttö ei ole vielä selvästikään ymmärtänyt, että meidän kummi-kummilapsi -suhteemme on suuren yleisön tarkasteltavana tai sitten hän on tietoisesti päättänyt panna ranttaliksi! Pystymme tekemään tuttavuutta kun hän on äidin sylissä tai leikkimatolla, mutta kun hän tulee minun syliini, alkaa sydäntäsärkevä itku... Jos ei heti, niin muutaman minuutin sisällä. Hänen vanhempansa lohduttelivat, että minulla on vain huonoa tuuria, Kummityttö on hyväntuulisempi päivisin, mutta silloin kun minä pääsen häntä tapaamaan eli työajan jälkeen, hän on yleensä kärttyisempi. Tällä viikolla sattui erityisen huono päivä, tyttö oli nukkunut yöllä tunnin pätkissä, eikä ollut oikein malttanut päiväuniakaan nukkua. Yritin lohdutella syystäkin väsynyttä Kummitytön äitiä, että kyllä se siitä, toiset lapset valvottavat pienenä, toiset teini-iässä... No sitten on kai niitäkin lapsia, jotka aiheuttavat unettomia öitä aina, mutta sellaista ei varmaan kannata kertoa tuoreille vanhemmille.

Se täytyy vielä sanoa, että se joka väittää kaikkien vauvojen olevan samannäköisiä tai samanlaisia, on selvästikin vain tavannut vauvoja liian vähän. Oman tuttavapiirini vauvat ovat kaikki todella erinäköisiä ja -kokoisia ja luonteissakin näkyy jo eroja. Pienten lasten tapauksessa on tietysti vaikea sanoa,  mikä kertoo temperamentista tai luonteesta, mikä yleisestä voinnista (onko vatsanpuruja tms.) tai yöunen määrästä. Sama pätee tietysti meihin aikuisiinkin. Välillä iskee känkkäränkkä, eikä kyse ole välttämättä siitä, että olisi oikeasti vihainen, ainoastaan vähistä yöunista tai matalasta verensokerista. Aikuistuminen on kai sitä, että osaa käyttäytyä tuollaisista ongelmista huolimatta, mutta eipä taida Kummitädilläkään aina olla pinna mitä parhain väsyneenä tai nälkäisenä!