Kylässä ja joululahjaostoksilla

 

Kävin pitkästä aikaa Kummitytön luona kylässä. Pieni hän on edelleen, mutta ruoka maistuu ja unikin enimmäkseen, joten ei syytä huoleen. Hänellä on nyt yksi kokonainen hammas ja hän oli oppinut etenemään. Se ei ole ihan ryömimistä, se ei ole ihan konttaamista, mutta jos edessä on jotakin tarpeeksi mielenkiintoista kuten sanomalehti tai kumikirahvi, Kummityttö hilaa itseään eteenpäin käsivoimillaan. Tämän lisäksi hän osaa peruuttaa ja punnertaa itsensä jonkinlaiseen karhukävelyasentoon. Maailmaa hän tutkii laittamalla kaikenlaisia käteen osuvia asioita suuhun, sinne meni kännykän laturi, karkkipaperia sun muuta. Kehittää varmasti vastustuskykyä, mutta sääliksi käy vanhempia, jotka saavat olla tarkkana, ettei hän yritä niellä mitään vaarallista.

Tarkkailimme Kummitytön kanssa toisiamme lähinnä kunnioittavan etäisyyden päästä. Äidin sylissä olleessaan Kummityttö uskalsi jopa hymyillä minulle, mutta muuten hän tuijotti minua joko varautuneen tai järkyttyneen näköisenä ja sen verran kun hän oli minun sylissäni, hän itki. "Eikös vierastaminen ole älykkyyden merkki", pohdimme Kummitytön äidin kanssa.

Jouluun on vielä aikaa, mutta koska olen salaa vähän innostunut Kummitytön muistamisesta, ensimmäisen joululahjan hankin hänelle (konsultoin kyllä ensiksi hänen äitiään tässä, mitään ihan älytöntä en haluaisi hankkia). Kävin entisellä kotipaikkakunnallani sijaitsevassa nahkajalostamossa ja hankin Kummitytölle valkoisen lampaantaljan. Sen päällä on varmasti kiva makoilla ja kun tyttö vähän vielä kasvaa, sen voi laittaa vaikka pulkkaan lämmikkeeksi.

Tänään kummille, edullisesti!

Olen viime kuukausina törmännyt useaan kertaan Kummius.fi-sivustoon Facebookissa, jonka takana ovat teologi, kauppatieteilijä ja yrittäjä Ville Lähdesmäki, tuottaja Marko Kulmala, toimittaja Riku Siivonen ja toimitusjohtaja Esa Rauhala. Viimeksi eilen luin Kirkko&kaupunki -lehdestä Lähdesmäen haastattelun, jossa hän kertoo ajatuksistaan kummiudesta ja siitä, mikä on Kummius.fi. Kuuntelin myös hänen haastattelunsa Yle Puheelta, joka on yhä kuunneltavissa Areenassa.

Tällä hetkellä Kummius.fi on Facebook-sivu, mutta toimintaa on tarkoitus laajentaa siten, että yritykset, yhteisöt, järjestöt tai vaikka seurakunnat voisivat markkinoida siellä palveluitaan kummeille. Tavoitteena on myös, että sivustolla käytäisiin keskustelua kummiudesta ja siellä voisi kertoa esimerkiksi tapahtumista. Haastatteluissa Lähdesmäki on puhunut kummiuden hyvästä brändistä ja kummiuden liiketoimintapotentiaalista. Kirkko&kaupunki -lehden jutun mukaan hän on sitä mieltä, että kummius ei toteudu arjessa, koska kummiutta tukevat palvelut puuttuvat.

Liikumme sikäli samoilla apajilla, että myös minä olen toivonut, että kummiudesta käytäisiin enemmän keskusteluja ja että kummisuhteet nousisivat uuteen arvoonsa. Siitä näkökulmasta Kummius.fi on tervetullut. Puhetta kummiuden hyvästä brändistä kuunnellessani nyökyttelin sisäisesti, noinhan se on. Kummiudella on positiivinen kaiku.

Kaupallisista mahdollisuuksista puhuttaessa kuitenkin vähän hätkähdin. Kaupallisuudelta ei tietenkään voi välttyä nykyään oikein missään, mutta olin ajatellut, että kummius on jotakin mahdollisimman epäkaupallista, ihmissuhde. Tiedän, että moni kokee kummiuden olevan lahjojen ostamista, mutta toivoisin, että se olisi jotakin muuta. Ei minulle ollut mieleenkään, että minulle markkinoitaisiin mitään juuri kummitätinä. Esimerkiksi kummeille ja kummilapsilla tarkoitetut tapahtumat tai leirit toki tiedän ja pidän niitä tosi hyvinä juttuina, mutta toivon, etteivät nekään olisi olemassa siksi, että joku haluaa saada voittoa.

Eniten jäin miettimään Lähdesmäen ajatusta kummiutta tukevista palveluista. Mitä ne ovat tai voisivat olla, muuta kuin seurakunnan järjestämä kummileiri, jonka hinta tuskin edes vastaa todellisia kuluja? Kummi ja kummilapsi perjantaisin HopLopiin erikoishintaan? Varaa matkasi Teneriffalle nyt, kummilapsi mukaan puoleen hintaan? Tänään päivän pasta ja jälkiruoka kaikille kummilapsen kanssa tuleville? Vaihda liittymäsi, puhelut kummille ilmaiseksi? Itse en oikein usko, että kummiuteen tarvitaan niinkään mitään palveluita, vaan ihan jotain muuta. Jos kummisuhde väljähtyy, kyse on yleensä henkilökemioista, tahdosta, ajasta, elämästä, joka tulee ikävästi väliin ja sotkee niin usein hyvät aikeet ja suunnitelmat.

Kummius.fi on vasta alussa, enkä tiedä tämän tarkemmin, millaisia kaupallisia visioita sen takana olevalla nelikolla on. Seuraan mielenkiinnolla, mihin suuntaan se kehittyy.

Kaupallisuudelta ei välty kukaan, mutta onko kummiudessa kaupallista potentiaalia?

Hyvää tyttöjen päivää!

Pnong-vähemmistöön kuuluva tyttö Kambodzhassa 2010.

Tänään 11. lokakuuta vietetään kansainvälistä tyttöjen päivää, jonka tarkoituksena on kiinnittää huomiota tyttöjen oikeuksiin ja asemaan. Koska aihe on minulle tärkeä, päätin nostaa päivän esiin myös blogissani. Kuten UN Womenin ja Plan Suomen sivuilla kerrotaan, kaksi kolmasosaa koulua käymättömistä lapsista ja nuorista on tyttöjä. Kyse ei ole pelkästään köyhyydestä ja siitä, että tyttöjen kouluttaminen katsottaisiin turhaksi investoinniksi, vaan myös siitä, että vanhemmat pelkäävät tyttöjen turvallisuuden puolesta. Vaikka oikeus koulutukseen on yhä useammalla, tyttöjen oikeutta fyysiseen koskemattomuuteen ei vieläkään kunnioiteta niin paljon, että he saisivat olla rauhassa. UN Womenin mukaan joka vuosi 60 miljoonaa tyttöä joutuu seksuaalisen väkivallan kohteeksi koulumatkoilla ja 20-30 % teini-ikäisistä tytöistä on kokenut häirintää koulussa. Tyttöjen koulutuksen esteenä ovat myös lapsiavioliitot, 39 000 tyttöä menee naimisiin joka päivä. Jokainen voi kuvitella, mitä siitä seuraa.

Avustusjärjestö sai pelastettu kuvan viisi teinityttöä järjestetyltä avioliitolta. Etiopia, 2006.

Välillä sanonta "on lottovoitto syntyä Suomeen" kuulostaa irvokkaalta, mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että on lottovoitto syntyä tyttönä Suomeen. Naisen ja tyttöjen asemassa on täälläkin parannettavaa, mutta monessa asiassa ollaan kuitenkin jo varsin pitkällä. Suomi ei olisi Suomi, elleivät naiset olisi saaneet äänestää, osallistua, tehdä työtä ja kouluttautua siinä missä miehetkin. Periaatteessa jokaisella tytöllä on mahdollisuus saada haluamansa koulutus, työ, päättää kehostaan, parisuhteestaan, lapsiluvustaan ja olla lain edessä tasavertainen miesten kanssa. On silti väärin ajatella, että olisimme jotenkin valmiita tässä asiassa, tai että tyttöjen ja naisten asemasta puhuminen olisi vain karvaisten miestenvihaajien puuhastelua. Ei ole, eivätkä ihmisoikeudetkaan sillä toteudu, että ne on kertaalleen määritelty ja julistettu. Tasa-arvoa voi aina parantaa ja se on jokaikisen asia, myös naisten, niin miesten kuin naistenkin. Meille suomalaisille tasa-arvon edistäminen on vaikka sitä, että puututaan teinityttöjä ahdisteleviin miehiin ruuhkabussissa; sitä, että ollaan puhumatta aikuisten laihdutusjuttuja pienten tyttöjen kuullen ja sitä, että annetaan tytöille positiivista palautetta muustakin kun kiltteydestä ja ulkonäöstä. Noin esimerkiksi.

Pieni tyttö Hebronissa, Länsirannalla 2012.

Me kummitädit olemme pienten tyttöjen roolimalleja siinä missä äidit, siskot, tädit, opettajat tai pop-tähdetkin, hyviä ja huonoja sellaisia. Toivottavasti minun Kummitytölleni ei koskaan sanota, ettei hänestä ole johonkin, koska hän on tyttö.

Tyttö korjaamassa kenkäänsä. Brasilia, Paraty 2013.

Tyttöjen päivän kunniaksi haastan kaikki kummitädit lahjoittamaan edes pienen summan tyttöjen hyväksi tehtävään työhön kehitysmaissa esimerkiksi Planin tai UN Womenin kautta. Voitte myös tukea Kirkon Ulkomaanavun Naisten Pankkia, naisten yrittäjyyttä ja sitä kautta kokonaisten perheiden hyvinvointia.

Tyttöjä juhlakulkueessa Puerto Quitossa Ecuadorissa 2008.

Tytöt pyöräilemässä. Bari, Italia 2010.

Kummityttö kylässä

Kummityttö tutustui Kummitädin kotiin lattiatasolla.

Kummityttöni kävi kotonani kun kutsuin hänen vanhempansa syömään. Viime tapaamisesta olikin taas kulunut aikaa, koska olemme molemmat olleet välillä pois Helsingistä ja meillä kummallakin on harrastuksia ja omia kiireitä. Tyttö käy yhä muskarissa ja äiti-lapsi -jumpassa, minä aloitin capoeiran, joka on yhtä aikaa sekä hauskinta ja siisteintä pitkään aikaan että äärimmäisen nöyryyttävää erityisesti silloin kun opettelemme jotakin akrobaattista. Neuvoni Kummitytölle kuuluukin: kärrynpyörä, käsillä käveleminen sun muut asiat kannattaa opetella lapsena, ei silloin kun ikä alkaa kolmosella!

Vaikka Kummityttö on yhä ikäisekseen pieni, hän oli kehittynyt ja hänen äitinsä kehui tytön kasvanutta ruokahalua. Keksin tarjota tytölle jälkkäristä ylijäänyttä mangososetta ja hyvin sekin upposi. Noin muuten olin  kiitollinen siitä, että noin pienellä on yleensä vielä omat eväät mukana, koska vaikka pidän ruuanlaitosta, lapsivieraat jännittävät ihan erityisen paljon. En oikein vielä ymmärrä sitä, mitä lapsille voi syöttää minkäkin ikäisenä ja toisaalta pelkään heidän suorasukaista kritiikkiään. He eivät välttämättä osaa kohteliaasti ilmaista "anteeksi, mutta söin tänään varsin tukevan lounaan" tai "vuohenjuusto ei ole ihan minun makuuni", vaan saattavat heittää ruokaa seinään tai sylkäistä sen mielenosoituksellisesti pois. Tähän kun vielä yhdistetään se, että jos jotakin tässä maailmassa en ymmärrä, se on kaikenlainen nirsoilu ja huono käytös ruokapöydässä, niin lasten kuin aikuistenkin... Edessä on kuumottavia ruokailuhetkiä, veikkaan!

Edistysaskeleena mainittakoon, että Kummityttö ei itkenyt sylissäni tällä kertaa ja hän jopa järsi ikenillään kättäni. Hän oli myös oppinut päristämään suullaan, mikä viihdyttää aikuisia kovasti. Huomionkipeä hän on yhä, edes hetki lattialla lelujen kanssa ei oikein luonnistunut, vaan aikuisten ruokailu onnistui siten, että Kummityttö oli äidin tai isän sylissä.

Uskokaa tai älkää, olen muuten taas menossa ensi viikonloppuna ristiäisiin. Laskeskelin eräänä päivänä tuttavapiiriini tänä vuonna syntyneiden vauvojen määrää ja pääsin äkkiseltään johonkin viiteentoista (ja muutama on siis vielä "tuloillaan"). En tiedä onko se tämä ikä, yleinen taantuma vai mikä, mutta syntyvyydestä en olisi juuri nyt kovinkaan huolissani.

Ps. Entinen työkaveri vinkkasi Liedossa olevasta taidenäyttelystä, jossa taiteilijoina ovat kummitäti Tiina Jääskeläinen-Alasaari, 51 vuotta ja kummityttö, Vilma Puputti, 16 vuotta. Näyttelystä kertovaan blogiin pääset tästä. Hieno ajatus! Mitähän me Kummitytön kanssa vielä keksitäänkään...

Homma hoituu!

"Kastepappi oli nuori nainen, jonka kanssa ennakkokeskustelut ja kastetilaisuus sujuivat rennosti. Kastekaava oli sopivan lyhyt, joten kaikki meni vauvan kanssa hyvin", kertoo pienen Nico-pojan äiti Pia Snellman uusimman Kirkko & kaupunki -lehden jutussa.


Jutussa kerrotaan myös, että suurin osa Helsingin seurakuntien tuoreeseen kastetutkimukseen vastanneista vanhemmista on tyytyväinen kirkolta saamaansa palveluun. Kyselyssä soitettiin 85 vanhemmalle ja heiltä kysyttiin muun muassa kokemusta yhteydenotosta seurakuntaan, kasteajankohdasta, kastejärjestelyistä, -juhlasta ja kastekeskustelusta.

Peräti 96 prosenttia vastaajista oli tyytyväisiä kastetilaisuuteen. Kiitosta sai erityisesti pappi, joka otti elämäntilanteen hyvin huomioon ja jonka kanssa oli mukavaa käydä kastekeskustelu. Kritiikkiä tuli pappien kiireisyydestä ja siitä, että kastekeskustelu käytiin liian myöhään kastejuhlaan nähden.

Vastaajista enemmistö oli pitänyt kastejuhlan kirkossa. Se valittiin juhlavuuden, arvokkuuden, kauneuden ja hengelliseksi koetun tunnelman vuoksi. Seurakuntien tilat kuten seurakuntasalit, joissa juotiin kakkukahvit, saivat kiitosta. Moni kommentoi, että seurakunnan tarjoamat tilat olivat jopa ylittäneet odotukset. He, jotka olivat viettäneet kastejuhlaa kotona, perustelivat valintaa muun muassa siten, että kotona on rennompi tunnelma.

Vastaajat olivat saaneet myös esittää toiveita kasteeseen liittyen. Toiveissa oli esimerkiksi yksi selkeä puhelinnumero, johon soittamalla kasteeseen liittyviä asioita voisi hoitaa ja yhtenäiset varauslistat.

Kyselyn otanta on tietenkin suhteellisen pieni, mutta sen perusteella(kin) voisi sanoa, että vaikka kasteen suosio onkin laskussa, se on yhä hyvä tuote, johon ainakin lapsen vanhemmat ovat tyytyväisiä. En ihmettele sitä alkuunkaan. Kastejuhlassa kirkko pääsee näyttämään parhaita puoliaan: olemaan läsnä ihmisen elämän käännekohdassa, iloisessa juhlassa, jakamassa sanaa, sakramenttia ja iloa.

Itsekin olen ollut vain mukavissa kastejuhlissa. Niissä en ole koskaan kokenut jäykkää tunnelmaa, nähnyt suoraan paperista sanoja latelevaa pastoria (puisevan hääpuheenkin olen pari kertaa kirkossa kuullut!) enkä ole joutunut laulamaan niitä laahavimpia ja vaikeimpia virsiä. Yhteen kastejuhlaan, jossa olin vieraana, pappia saatiin odottaa tunti jonkinlaisen aikataulusekaannuksen vuoksi, mutta kun hän lopulta saapui, tämä vanhempi pappismies otti tilanteen haltuun sellaisella levollisuudella ja varmuudella, että sekin kokemus kääntyi suuren plussan puolelle.

Hyvä kaste, hyvä papit! Jatkakaa samaan malliin ja kysykää, mitä voisitte tehdä vielä paremmin!
Myös tämän blogin kommenttiketjuun voi laittaa kokemuksia kastejuhlista, hyviä ja huonoja. Voin välittää niitä eteenpäin.

Ps. Mitä vinkkejä pappi antaa kastejuhlaa varten? Kurkkaa kahden mainion pastorin, Hanna Paavilaisen ja Satu Huttusen, blogeihin! Hannan blogikirjoitukseen kasteesta pääset tästä ja Sadun blogiin tästä.

Pps. Jos tuulihattujen väkertely, kodin täyttäminen sukulaisilla tai muut mittavat kastejärjestelyt eivät nappaa tai lapsi on aikanaan jäänyt kastamatta, jotkut seurakunnat tarjoavat myös erilaisia kastetapahtumia. Kastepäivää vietetään Helsingissä ja Vantaalla taas ensi sunnuntaina 29.9. Lisätietoa: www.vantaanseurakunnat.fi/fi/kastepaiva

                                        

Kaiken se kestää

Katsoin äsken elokuvan eräästä kummisuhteesta, Wille Hyvösen elokuvan Kummisetäni thaimorsian (2012). Elokuvassa Hyvösen oma kummisetä, savolainen lihakauppias Seppo tahtoo naimisiin thaimaalaisen Pinin kanssa. Hyvönen on epäluuloinen, eikä epäröi näyttää sitä. Voiko kyseessä olla aito rakkaus? Voiko suomalaisen miehen ja thaimaalaisen yksinhuoltajan suhde olla tasavertainen? Kumpi suhteessa käyttää toista hyväksi? Hyvönen lähtee kummisedän kanssa Thaimaahan Pinin luo ja ottaa selvää suhteen laadusta - ja samalla omista asenteistaan.

Minua sekä Willen, Sepon että Pinin aitous kosketti. Harva antaa omat ennakkoluulonsa saati sitten rakkaussuhteensa kaiken kansan ruodittavaksi. Sepolla olisi ollut monta syytä provosoitua ja heittää inttävä kummipoika ulos talosta, mutta hän ei sitä tehnyt. Antaa nuoren miehen ajatella mustavalkoisesti, aika näyttäköön kuka on oikeassa, hän tuntui ajattelevan. Kaikesta huokui välittämäinen: Seppo välitti kyseenalaistavasta kummipojastaan, Wille taas kummisedästään niin paljon, että halusi suojella tätä uusilta pettymyksiltä rakkaussuhteissa. Taustalla pyöri aika suuriakin kysymyksiä. Voiko toisten parisuhteita arvioida? Mikä oikeastaan tekee parisuhteesta tasavertaisen? Mitataanko siinä rakkauden määrää, vuosituloja vai arvioidaanko kotitöiden jakautumista?

Wille Hyvönen epäili kummisetänsä ihmissuhdetta. Kuva: Jarmo Kiuru.

Kuten arvata saattaa, elokuvassa loppu oli onnellinen ja minä kyynelehdin sohvalla. Se oli hyvä oppitunti kummisuhteesta aikuisiällä: pitää osata sanoa mielipiteensä, mutta myös kertoa, että välittää ja pyytää anteeksi kun on loukannut toista. Joskus meistä jokainen kaipaa hyviä neuvoja, mutta lopulta jokainen tekee omat virheensä ja valintansa, kummisedät, kummitädit, kummitytöt ja -pojat. Kummisetäni thaimorsian on nähtävillä Yle Areenassa vielä jonkin aikaa. Kannattaa katsoa ja tutkia omia ennakkoluulojaan!

Kasvua ja kyyneleitä

Kummitäti on palannut arkeen ja töihin jo hyvän aikaa sitten, myös Kummityttö on palannut kotiin sukulointireissulta. Olemme tavanneet kuluneen noin kuukauden aikana kaksi kertaa. Hämmästyttävää, kuinka kuukaudessa minulle ei tapahdu juuri mitään, mutta vauva on sellaisessakin ajassa ihan selvästi kasvanut ja kehittynyt. Nyt Kummityttö osaa jo kääntyä hienosti ja yrittää ryömiä. Niin, hän on alkanut jotenkin käsiensä varassa hilata itseään eteenpäin ja on kuulemma todistettavasti päässyt jo leikkimatolta pois tällä konstilla. Sinänsä en ihmettelisi yhtään, vaikka hän alkaisi kohta kontata, sen verran liikkuvainen lapsi hän on. Kummityttö aloittaa pian myös ensimmäiset harrastukset: luvassa on muskaria ja äiti-lapsi -jumppaa, jossa äiti tosin on se varsinainen jumppaja ja vauva ikään kuin painona.

Sitä Kummityttö ei ole vielä selvästikään ymmärtänyt, että meidän kummi-kummilapsi -suhteemme on suuren yleisön tarkasteltavana tai sitten hän on tietoisesti päättänyt panna ranttaliksi! Pystymme tekemään tuttavuutta kun hän on äidin sylissä tai leikkimatolla, mutta kun hän tulee minun syliini, alkaa sydäntäsärkevä itku... Jos ei heti, niin muutaman minuutin sisällä. Hänen vanhempansa lohduttelivat, että minulla on vain huonoa tuuria, Kummityttö on hyväntuulisempi päivisin, mutta silloin kun minä pääsen häntä tapaamaan eli työajan jälkeen, hän on yleensä kärttyisempi. Tällä viikolla sattui erityisen huono päivä, tyttö oli nukkunut yöllä tunnin pätkissä, eikä ollut oikein malttanut päiväuniakaan nukkua. Yritin lohdutella syystäkin väsynyttä Kummitytön äitiä, että kyllä se siitä, toiset lapset valvottavat pienenä, toiset teini-iässä... No sitten on kai niitäkin lapsia, jotka aiheuttavat unettomia öitä aina, mutta sellaista ei varmaan kannata kertoa tuoreille vanhemmille.

Se täytyy vielä sanoa, että se joka väittää kaikkien vauvojen olevan samannäköisiä tai samanlaisia, on selvästikin vain tavannut vauvoja liian vähän. Oman tuttavapiirini vauvat ovat kaikki todella erinäköisiä ja -kokoisia ja luonteissakin näkyy jo eroja. Pienten lasten tapauksessa on tietysti vaikea sanoa,  mikä kertoo temperamentista tai luonteesta, mikä yleisestä voinnista (onko vatsanpuruja tms.) tai yöunen määrästä. Sama pätee tietysti meihin aikuisiinkin. Välillä iskee känkkäränkkä, eikä kyse ole välttämättä siitä, että olisi oikeasti vihainen, ainoastaan vähistä yöunista tai matalasta verensokerista. Aikuistuminen on kai sitä, että osaa käyttäytyä tuollaisista ongelmista huolimatta, mutta eipä taida Kummitädilläkään aina olla pinna mitä parhain väsyneenä tai nälkäisenä!

Kummitädin lomahöpsähdys ja kohtaaminen Copacabanalla

Palasin toissapäivänä Brasiliasta, jossa olin tapaamassa siellä opiskelevaa ystävääni. Rinkassani Suomeen saapui tuliaisia lähipiirille, tällä kertaa myös Kummitytölle. Olen ollut vakaasti sitä mieltä, että ostan hänelle lahjoja vain jouluna ja syntymäpäivänä ja silloinkin jotakin käytännöllistä/kehittävää/järkevää, mutta sorruin kuitenkin tuliaisostoksiin, vaikka tyttö ei edes niistä vielä ymmärrä.

Paraty-nimisessä kaupungissa, jossa on lukuisia taide- ja käsityökauppoja, hypistelin pieniä bodyja ja t-paitoja ja päädyin lopulta ostamaan pienen t-paidan kissapainatuksella. Koko kauppa oli täynnä erikokoisia kissapaitoja! Eikä siinä vielä kaikki. Rio de Janeirossa olin oikeastaan etsimässä tuliaisia veljelleni kun huomasin, että Havaianas-sandaalikaupoissa on myös pieniä lasten sandaaleja monissa eri väreissä. Aluksi päätin, että höpöhöpö, ei suomalaislapsi ainakaan tarvitse tuollaisia rantasandaaleita, mutta sitten asia jäi kaivelemaan ja viimeisenä lomapäivänä, viimeisinä tunteinani Riossa palasin vielä yhteen liikkeistä ja ostin keltaiset rantasandaalit! Ne ovat  tarkoituksella ihan liian isot, mutta ehkä niitä voi käyttää sitten kun Kummityttö kävelee.

Kun lähdin Copacabanalla sijaitsevasta sandaalikaupasta kohti hostelliamme Ipanemalla, kävimme vielä ystäväni kanssa paikallisessa mehubaarissa hakemassa juomista mukaan. Kun sitten kävelimme mehumukit kädessä kadulla, vastaan tuli todella laiha, rähjäisissä vaatteissa oleva nuori mies, joka käveli tyhjin katsein pitkin katua. Hän huomasi minut ja mehumukini ja kun hän tuli kohdalle, hän ojensi kättään napatakseen mukin suoraan kädestäni. Vaistomaisesti otin vain askeleen sivuun, väistääkseni hänen kättään. Mies ei luovuttanut, vaan yritti napata mukin toisenkin kerran, jolloin otimme nopeasti askeleen toiseen suuntaan, viereisen urheilukaupan ovelle. Siinä välissä miehen takana kulkenut toinen paikallinen mies hoksasi tilanteen ja tunki väliimme suojellakseen meitä. Myös urheilukaupan setä, joka oli nähnyt tilanteen, juoksi kadulle ja töytäisi nuorta mies niin lujaa, että tämä kaatui katuun. Tässä vaiheessa säikähdin - ei kai mies aio pahoipidellä maassa makaavaa tyyppiä, joka ei sentään uhannut minua puukolla tai muuta, vaan oli vain viemässä mehua kädestäni? Näin ei kuitenkaan tapahtunut, he vain huusivat toisilleen jotakin portugaliksi ja lopulta mies nuori ylös ja jatkoi matkaansa vastentahtoisesti. Urheilukaupan setä pyyteli minulta anteeksi - ilmeisesti sitä, että Brasiliassa voi tapahtua tällaista(kin). Minä kiitin häntä avusta ja jatkoin matkaani.

En sen kummemmin kyseistä välikohtausta säikähtänyt, mutta lentokoneessa kun kaikki muut tuntuivat vetävän sikeitä enkä itse saanut unta, mietin tätäkin asiaa. Miksi hän ei yrittänyt napata käsilaukkuani, jossa olisi ollut esimerkiksi kamera ja lompakko, vaan halusi mehuni? Koska hän oli viimeksi saanut syödäkseen ja juodakseen? Millaisen elämän hän oli elänyt? Miksi minulla on varaa lentää Atlantin yllä ja miksi toisella ei ole rahaa edes mehuun? Hiljaa mielessäni pyysin Jumalalta, että hän auttaisi niitä, jotka tyhjin katsein vaeltavat pitkin Rion katuja ja näyttävät niin toivonsa menettäneiltä, etteivät enää edes ojenna kättään kolikon toivossa. Mietin, mitä rohkenisin miehelle pyytää. Toivoa, ehkä?

En tiedä, mitä vastaan, jos Kummityttö tai kuka tahansa muu lapsi joskus minulta, miksi toiset meistä asuvat kadulla ja toisilla on kaikkea, jos kaikki ovat kerran Jumalalle yhtä rakkaita.

Rio de Janeiron tunnetuin maamerkki on kätensä levittävä Jeesus-patsas. Mietin, mitä mehuani havitellut mies näkee siinä: toivonpilkahduksen tai merkin Jumalan rakkaudesta vaiko miehen, joka vain levittelee käsiään, vaikka näkee kaiken pahan?

Ps. Jos joku koskaan yrittään napata laukkunne, kameranne tai muuta omaisuuttanne, kannattaa vain antaa se ja juosta karkuun, matkavakuutukset ovat sitä varten ja tärkeintä on pysyä itse ehjänä! Itse toimin tilanteessa täysin vaistonvaraisesti ja senhetkisen arvion mukaan (päättelin, ettei hänelle ole esim. puukkoa). Uskoin selviäni tilanteesta vain väistämällä ja jatkamalla matkaa ja näin puolittain kävikin, kiitos apuun tulleiden paikallisten!

Kummin kesämietteitä

Kummitäti on kesälomalla ja sen myötä tämä blogikin. Irrottaudun arjesta hyvinkin konkreettisesti, en vietä lomallani montaa yötä kotona ja hetkittäin jopa välttelee tietokoneita! Kummityttöä kävin viime viikolla tapaamassa kun olin kaupungissa ja sain myös juoruilla hänen äitinsä kanssa kun Kummityttö otti tirsat. Tyttö on kärsinyt vähän vatsavaivoista ja ollut itkuinen, mutta vähän helpotusta niihin oli jo saatu ja yöunetkin ovat kuulemma pidentyneet. Minun sylissäni Kummityttö ei vieläkään oikein viihdy, mutta "jumppamatollaan" hän köllötteli tyytyväiseni ja osaa todistettavasti hymyilläkin! Edelleen ihmettelen sitä, kuinka kova hän on liikkumaan ja kuinka hyvin kannattelee ja kohottaa ylävartaloaan. Liikunnallinen ja jäntevä vauva, sanoisin! Näin kesällä olisi kiva puuhata yhtä sun toista kummilapsen kanssa, tutustua luontoon, käydä uimassa, Korkeasaaressa tms., mutta ihan vielä ei ole niiden juttujen aika.

Viime viikkoina eteen on osunut muutamia hienoja ajatuksia kummiudesta ja kristillisestä kasvatuksesta. Jaan nämä ajatukset nyt täälläkin, sillä oma ajatustoimintani on näin lomalla mallia "keittäisinkö päiväkahvit heti vai hetken päästä?" Ulla O. kiteytti hienosti Oisko tulta? -blogissa, mitä kristillinen kasvatus voi olla. Askel-lehden päätoimittaja ja moninkertainen kummitäti Pirjo Wesaniemi mietti pääkirjoituksessaan, että kummius on useimmiten puhetta kummilapsista Jumalalle kuin puhetta Jumalasta kummilapselle. Johanna taas kirjoitti Perheen arjessa -blogissa, mitä liikkuu kummin mielessä kun kummilapsi pääsee ripille. Ei ole tämä kummilapsen vauva-aikakaan hassumpaa, mutta kaikenlaista jännää on siis vielä edessä!

Kummityttö viihtyy matollaan, Kummitädin sylissä pääsee useimmiten itku.

Eno, serkku vai paras kaveri?

Palvelukseen halutaan: kummi, eliniäksi.

Ystäväpariskunta sai keväällä toisen lapsen. He päättivät pyytää kummiksi neljää ihmistä, kahta pariskuntaa. Lopputulos oli, että he saivat kaksi "oikeaa" kummia, sillä kummastakin pariskunnasta vain toinen kuului kirkkoon.

Aika moni törmää nykyään samantyyppiseen tilanteeseen. Kirkkoon kuuluminen tai kuulumattomuus ei ole mikään yleinen puheenaihe, monille tällainen asia tulee ilmi vasta kun pyyntö kummiksi tulee tai kummiudesta on muuten puhetta.

Kummius on elinikäinen juttu ja suuri luottamuksen osoitus, joten valinta voi olla vaikea. Eipä käy kateeksi niitä, jotka valitsivat kummeja silloin, kun kummien vielä ajateltiin olevan varavanhemmat eli ihmiset, jotka ottavat vastuun lapsesta, jos vanhemmille tapahtuu jotakin. Moni valitsee kummeiksi läheisen perheenjäsenen kuten siskon tai veljen. Se on sikäli hyvä valinta, että sukulaissuhteet ovat pysyviä: sisko pysyy siskona, vaikka hänen kanssaan ei niin kovin läheinen läpi elämän olisikaan. Toiset taas ajattelevat, että tädit, enot ja sedät ovat lapsen tätejä, enoja ja setiä joka tapauksessa ja lapsen elämässä mukana, joten on parempi pyytää kummeiksi kavereita (lisää  kummien valinnasta voi lukea esimerkiksi Oulun seurakuntien tai Pienelle parasta -hankkeen sivuilta).

Jos valinta osuu ystäviin, kyseessä ovat useimmiten sellaiset ystävät, joiden kanssa on nähty ja koettu paljon. Se on viisasta: aluksi sillä on paljonkin merkitystä, miten vanhemmat ja lapsen kummi tulevat juttuun, kun lapsen kanssa ei vielä voi pitää itsenäisesti yhteyttä. Toki vanhemmat ajattelevat myös sitä, miten kummius käytännössä hoituu. Jos paras ystävä sattuu asumaan ulkomailla tai toisella puolen Suomea, näkeekö lapsi kummiaan juurikaan? Onko kaukana asuvasta kummista iloa, kun vanhemmat tarvitsisivat lapsenvahdin leffailtaa varten, eikä muita kavereita välttämättä tohdi pyytää?

Toiset tahtovat kummeiksi nimenomaan pariskuntia, mutta on niitäkin, jotka tahtovat kummeiksi vain ”yksittäisiä ihmisiä”, jotta kummius säilyy, vaikka pari eroaisi. Erot eivät tietenkään välttämättä vaikuta kummiuteen, varsinkin jos kummi on ollut muuten läheinen, mutta esimerkiksi samoissa juhlissa oleminen saattaa tietysti alkaa tuntua tukalalta.

Perinteisesti kummeiksi on tarvittu kaksi konfirmoitua kirkon jäsentä. Onneksi kirkolliskokous päätti pari vuotta sitten, että yksikin kummi riittää poikkeustapauksissa. Päätöksestä on iloa erityisesti niille, joiden ystäväpiirissä moni on eronnut kirkosta tai esimerkiksi maahanmuuttajille, jotka eivät vielä tunne montaakaan uudessa kotimaassaan. On myös viritelty keskustelua kummipankeista, joista saisi lapselleen kummin jos sellaista ei lähipiirissä ole. Ainakin Tampereella kummipankki onkin jo olemassa.

Useimmiten kummeja on enintään neljä, mutta varsinaista ylärajaa kummien määrälle ei ole, eikä kai tarvitsekaan. Tove Janssonilla oli muuten 15 kummia. Vaikuttikohan se siihen, että hänestä tuli niin taitava sanankäyttäjä, joka säilytti lapsenomaisuutensa ja uskalsi kulkea omia polkujaan?

Onko lapsen kastaminen eettisesti oikein?

Lapsen kastaminen tai kastamatta jättäminen on nykyään myös eettinen kysymys. Siksi olen pitkään pyöritellyt mielessäni kirjoitusta kasteen etiikasta ja päätynyt yhä syvempiin syövereihin uskosta, elämästä, vanhempien merkityksestä ihmisen elämään ja valinnanvapaudesta. Kovin selkeisiin lopputuloksiin en ole päässyt.

Kyllä, uskon, että kaste on lapselle hyväksi. Uskon, että siinä tapahtuu jotakin hyvää ja kaunista. Uskon siihen, että on hyvä pyytää lapselle, perheelle ja kummeille voimaa ja suojelusta, on hyvä järjestää pienelle juhlat. Uskon perisyntiin ja siihen, että pieni lapsikin tarvitsee armoa.
Tarkemmat perustelut ovatkin sitten vaikeampia. Vaikka minulla ei ole vielä omia lapsia, ymmärrän hyvin niitä vanhempia, jotka haluaisivat kastaa lapsensa, mutta eivät osaa selittää miksi – ja sitten lapsi jää kastamatta kun toisella vanhemmista on jämäköiden vasta-argumenttien muotoon kiteytyvät perusteet sille, miksi lasta ei kannata kastaa.

Muutama kuukausi sitten eräs tuntemani tuore isä vertaili elämänkatsomustiedon ja evankelisluterilaisen uskonnon opetussuunnitelmia. Hän mietti, kastetaanko lapsi vaiko ei, ja pitihän tämäkin asia tutkia ennen kuin lapsesta tulee kirkon jäsen. Opetussuunnitelmien vertailu kun vauva oli vasta muutaman viikon ikäinen tuntui hieman hullunkuriselta, mutta samalla siinä oli jotain liikuttavaa. Monet vanhemmat ovat nykyään hyvin perusteellisia, eivätkä tee asioita vain siksi, että niin on tapana (tätä aihetta sivusin jo aiemmassa blogikirjoituksessani).

Jos ajattelen kylmän rationaalisesti, kasteesta seuraa se, että lapselle nimetään kummit ja hänestä tulee kirkon ja seurakunnan jäsen. Kirkollisveroa ei peritä lapsilta, eikä seurakunnan päiväkerhoon, kouluikäisten harrastekerhoon tai seurakunnan kesäleirille ole pakko mennä (ja toisaalta voi seurakunnan toimintaan osallistua, vaikka ei kirkkoon kuuluisikaan). Kun lapsi on kouluiässä, kirkkoon kuuluminen tarkoittaa osallistumista oman uskonnon opetukseen. Noin muuten olen sitä mieltä, että oleellisempaa on se, mitä elämässä ja kotona muuten tapahtuu.

Kastamatta jättämistä perustellaan usein sillä, että lapsen pitää itse saada valita uskontonsa. Osa vanhemmista tahtoisi myös jonkinlaisen kompromissin: pappeja on pyydetty myös siunaamaan lapsi tämän nimiäisiin. Itse ajattelen niin, että kasteesta on tehty ehkä liiankin ongelmallinen juttu ja sitä olennaisempaa on tosiaan kaikki se, mitä ristiäisten jälkeen tapahtuu. Mitä lapselle kerrotaan uskonnosta, miten se näkyy perheen arjessa, puhutaanko siitä? Miten ympäristö suhtautuu uskontoon? Valintojen tekeminen lapsen puolesta ei ole mielestäni niin kummallinen juttu, vaan vanhempien tehtävä. Yleensä valinnat tehdään lapsen parasta ajatellen ja useimmiten tarkoitus on hyvä – toivottavasti lopputuloskin. Kun lapsi kastetaan tai hänelle opetetaan iltarukousta, en näe siinä vain lapsen puolesta tehtyä valintaa vaan myös sen, että vanhemmat opettevat mihin he itse uskovat ja millaiseen kulttuuriympäristöön lapsi kasvaa. Tyhjiöön ei synny kukaan.

Tähän väliin voi tietysti huutaa, että on eri juttu olla valitsemassa toisen ihmisen uskontoa kuin sitä, laittaako hän kurahousut vai tuulihousut, syökö hän tavallisia nakkeja vai soijanakkeja tai mennäänkö hammaspesulle heti vai hetken päästä. Siihen voisin sanoa, että vaikka perinteitä, arvoja, tapoja, oikeaa ja väärää voikin opettaa, lopulta jokainen ihminen muodostaa käsityksensä asioista itse. Vanhemmilla on asiaan ehkä muita tekijöitä suurempi vaikutus, mutta se on kuitenkin vain yksi pala palapelissä. Usko ei välttämättä periydy eikä se aina synny vaikka haluaisikin, ei ainakaan heti. Kirkosta eronneiden ateistien lapsesta voi tulla katolilainen, hartaiden körttien lapsesta ateisti. Toisen uskonelämän suhteen me muut voimme vain toivoa parasta - tai pelätä pahinta.

Jk. Kummityttö kävi kylässä ja tapasin häntä myös toisen ystävän luona kun katsoimme prinsessa Madeleinen häitä. Prinsessahäät eivät tyttöä vielä kiinnostaneet, sen sijaan hän möyri kovasti Kummitädin sylissä ja hymyili! Tyttö on sen verran liikkuvainen jo nyt, että kunhan hän oppii ryömimään, konttaamaan, kävelemään ja juoksemaan, Kummitädillä taitaa olla täysi työ pysyä perässä!

Onko sama asia valita se, mitä lapsi syö kuin se, mihin uskontoon hänet kasvatetaan?

Virallisesti kummi

Ristiäiset ovat takana, olen virallisesti Kummitäti ja Kummitytöllä on nimikin. Nimestä voin sanoa sen verran, että se on kaunis ja hänen näköisensä, mutta tässä blogissa en sitä kerro. En myöskään julkaise tunnistettavia kuvia Kummitytöstä. Näin halusin ja näin on vanhempienkin kanssa sovittu – blogi kun on minun projektini, ei hänen tai hänen vanhempiensa, joten Kummityttö säilyttäköön yksityisyytensä.

Ristiäiset pidettiin Kummitytön mummolassa ja sujuivat hyvin, mitä nyt  päivänsankari oli itkuinen kastetoimituksen ajan. Kummityttö oli vähän ennen papin saapumista herännyt uniltaan ja kun hänet sitten puettiin hiostavaan kastemekkoon, aseteltiin kummisedän syliin ja ympäriltä alkoi kuulua puheensorinaa ja virrenveisuuta niin paniikkihan siinä iski!

Kummitytöllä oli yllään suvussa kulkeva vanha kastemekko, johon on kirjailtu kaikkien siinä kastettujen lasten nimet. Meitä kummeja oli neljä, kaksi Kummitytön äidin ystävää, kaksi Kummitytön isän ystävää. Saimme kauniit kummitodistukset, joissa oli yllättävän paljon asiaa kummiudesta ja kummin tehtävistä. Myös riittämättömyyden tunteista, joita tuntee moni kummi. Kummin tehtäviksi mainittiin aikuisena ystävänä oleminen, vanhempien tukeminen, kristillisen kasvatuksen antaminen. Samaan hengenvetoon kuitenkin kerrottiin, että on monta tapaa olla kummi.

On hyvä, että todistuksessa muistutettiin, ettei ole koskaan liian myöhäistä tarttua kummin tehtävään. Se on tarpeellinen muistutus aikoina, jolloin ihmiset muuttavat, eroavat ja niin edelleen.

Myös siitä pidin, että kummin sanottiin olevan hyvä keskustelukumppani sitten kun kummilapsi on murrosiässä. Se taitaa olla ihan totta, äiti ja isä ovat "liian lähellä", mutta on hyvä, jos nuorella on joku luotettava aikuinen, jolle voi purkaa ajatuksiaan.

Millainen kummi minä sitten haluan olla? Luotettava. Sellainen, jolle on helppo puhua. Hassutteleva.  Avarakatseinen. Vähän hemmotteleva, mutta kuitenkin tietyistä asioista kiinni pitävä. Kohtelias pitää olla. Ruokaa pitää kunnioittaa. Joskus on parempi olla hiljaa, jos ei ole mitään hyvää sanottavaa. Kannattaa tehdä joskus niitä asioita, jotka pelottavat ja muistaa, että jos osaa nauraa itselleen, elämä on hauskempaa. Toivon myös, että Kummityttö oppii, että ihmiset ovat enimmäkseen hyviä kaikkialla maailmassa ja heihin kannattaa tutustua. Toivottavasti osaan itse näyttää esimerkkiä.

Ristiäisvalmisteluja, korttipulmia ja pelottava mekko

Ristiäisvalmistelut etenevät hyvin, raportoi ystäväni, Kummitytön äiti. Hän kysyi minulta ajatuksia ristiäisissä laulettaviksi virsiksi, koska "Ystävä sä lapsien ei meidän juhlissa soi". Ohjasin hänet osoitteeseen www.kastevirret.fi, jossa kastejuhlaan sopivia virsiä voi kuulla ihan soitettuna ja laulettuina ja huom! ilman urkuja. Tuolla sivustolla esitetyistä lastenvirsistä ehdotin virttä 517 "Herra kädelläsi" ja 503 "Taivaan Isä suojan antaa". Jumalan kämmenellä on muuten laulettu varmaan kaikissa ristiäisissä, joissa olen ollut aiemmin, joten hyvä jos tulee vähän vaihtelua!

Kummitytön äiti myös pyysi minua lukemaan kastejuhlassa raamatuntekstin, koska minulla on kuulemma kantava ja selkeä ääni (puoliso vahvisti tämän...) ja koska hän ajatteli, että teksti merkitsisi minulle enemmän kuin muille kummeille. Puhelun lopuksi kehotin Kummitytön äitiä pitämään ristiäisaamuna huolta siitä, että hän ehtii rauhassa pukea, meikata ja laittaa hiukset. Kattaushommia, siivousta, koristelua ja jopa vauvanhoitoa voi helposti delegoida muille, mutta itsestään huolehtimista ei. Ennen kastejuhlaa kannattaa siis ottaa kaikki ilo irti mummoista, papoista, tädistä, sedistä sun muista ja laittaa kaikessa rauhassa vaikka ylimääräinenkin kerros hiuslakkaa ja huulipunaa!

Oman mietinnän aiheenani on ollut kortti. Mitä siihen kirjoittaisi? Ja kenelle se oikeastaan on? Onnittelenko vanhempia? Sanonko jotain kaunista tai viisasta lapselle? "Mitä mä tähän nyt sitten kirjoitan kun en mä edes tiedä kuka se on!" parahti puolisoni kun olimme matkalla hänen kummityttönsä ristiäisiin muutama kuukausi sitten. Lopulta hänen kummityttönsä korttiin tuli "nuori neiti X:lle" ja "Muista totella isää ja äitiä".

Etsiessäni sopivaa korttia huomasin, että valittavana on lähinnä vaaleanpunaista ja vaaleansinistä. Koska mikään niistä ei erottunut joukosta edukseen, päädyin vauva-aiheiseen valokuvakorttiin. Se on ainakin iso ja siihen mahtui paljon tekstiä. Kummitädin sanaisesta arkusta ei nimittäin tullutkaan (vielä) hyviä elämänohjeita vaan pätkä PMMP:n lyriikkaa, josta välittyy hyvä asenne:

"Jang ei ole mitään ilman jinnii
ei maailma oo mitään ilman naista
kehotanki joka pimuu ja mimmii
antakaa kuulua ja antakaa haista, joo
tääl ei sitä tarvitse anteeksi pyytää
millään tavoin ikinä ujostella, että
ootte täydellisiä noin
voitte tehdä ja mennä
nainen, sanon sulle: Uneksi, lennä!
Sä voit tehdä ja mennä
nainen, sanon sulle
hei mä sanon sulle: Uneksi, lennä!

Sua ei ole tehty kenenkään kylkiluusta
ei raudasta tai puusta
Miten tyttöjä tehdään
No ne on toisia aineita"

Aikomuksena oli myös laittaa korttiin pätkä Raamatusta, vaikka psalmista 91 ("Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet" -kohta), mutta sitten loppui tila kesken! Kirjoitin sitten kortin alareunaan, että varjelusta ja voimaa, piirsin sydämen ja kirjoitin nimeni. Ehkä siinä on kaikki, jota Kummitäti osaa tässä vaiheessa toivoa.

Sitten vielä sananen ristiäisiin pukeutumisesta. Olin jo päättänyt pukeutua uusimpaan mekkooni, mutta harkitsin vielä kerran kun näin Vantaan Laurissa julkaistun jutun kastejuhlasta ja siihen liittyvän videon, jossa tapakouluttaja Kaarina Suonperä antaa pukeutumisvinkkejä. Suonperä nimittäin neuvoo, että "jos olet kummi, vältä kirkkaita ja tummia värejä, sillä ne saattavat pelästyttää lapsen. Sylikummin kannattaa välttää myös kirkkaanpunaista kynsilakkaa ja vahvoja hajuvesiä." Hajuvesiohjeen ymmärrän hyvin, mutta mekossani on aika kirkkaita värejä tummalla pohjalla ja kynnet olin nimenomaa ajatellut lakata punaiseksi!

Kummitäti pitää väreistä, lapsen ei auta kuin tottua.

 Hetken asiaa mietittyäni päätin tehdä harkitun rikoksen. Mitään beigeä tai kovin hailakkaa vaatekaapistani ei löydy, mustaan tai valkoiseenkaan ei viitsisi pukeutua. Siispä anteeksi vaan Rouva Sininen, täältä tulee Kirjava Kummitäti!

Kirkkaista väreistä huolimatta Kummityttö nukkuu levollista unta!

Lahjaostoksilla

Kun sain tietää milloin Kummityttö kastetaan, aloin miettiä ristiäislahjaa. Ensin vietin ihan mielenkiinnosta tovin netissä katsoen kummilusikkatarjontaa ja huomasin hämmästyksekseni, että käytössä ovat yhä samat mallit kuin 30 vuotta sitten! Monessa paikassa oli myynnissä jopa samanlainen kummilusikka kuin omani, jossa on jonkinlainen mollamaijahahmo. Kun lopulta löysin kummilusikan, joka näytti kivalta ja modernilta, se tietysti maksoi huomattavasti enemmän kuin mikään muu lusikka.

Kummilusikka 30 vuoden takaa. Yhä käytössä!

Kun olen puhunut kastelahjoista, moni on sanonut, että kummilusikka on ihan turha. Itse olen kuitenkin eri mieltä. Moneen muuhun pienelle vauvalle ostettavaan asiaan verrattuna kummilusikka lienee käytännöllisemmästä päästä ja kestää aikaa ja kulutusta varsin hyvin. Oma kummilusikkani on kulkenut mukana kaupungista ja kodista toiseen ja on siis käytössä, joskin kaipaisi kipeästi kiillotusta.

Tarjolla oli myös pieniä rasioita, jonne tulee ensikihara tai -hammas (Anteeksi vaan, mutta mitä ihmettä? Kuka haluaa säilyttää/pitää esillä vanhaa hammastaan?), valokuvakehyksiä, pienenpieniä kastesormuksia, helmiä... Pieniä vaaleanpunaisia Converse-tossuja hetken hypistelin yhdessä kaupassa, mutta sain kuin sainkin puhuttua itselleni järkeä.

No, sitten sain kuulla, että toinen kummi on aikeissa mennä lusikkaostoksille, joten minun on keksittävä jotakin muuta. Seuraavaksi mietin kirjaa/kirjoja tai keinulammasta. Niin, se on vähän niin kuin keinuhevonen, mutta lammas. Olin nähnyt sellaisia joissakin sisustusjutuissa. Olihan niitä vieläkin saatavilla, mutta sellainen olisi ilmeisesti pitänyt tilata ja ajatus junamatkasta lampaan kanssa alkoi tuntua hieman hankalalta (ristiäiset pidetään siis toisella paikkakunnalla).

Sitten mietin kirjaa tai muutaman kirjan settiä. Itselläni on muun muassa Peppi-kirjoja hauskassa laatikossa. Ne ovat edelleen mielestäni oikein oivallisia ja tarjoavat kaltaistani feministi-Kummitätiä miellyttävää roolimallia pienelle tytölle.

Lopulta päätin kuitenkin hoitaa lahjaostokset kohtuu vähällä vaivalla ja käytännöllisyyttä ajatellen ja kipaisin tavaratalon astiaosastolle katsastamaan tarjontaa. Oli muumiastioita, Eemelia ja Iidaa, pupuja, kissoja. Päädyin Marimekon lastenastiasettiin, jossa on muki, kippo ja lautanen ja kuvituksena norsu, seepra ja joku lintu.

Kummityttö ei vielä lahjoista ymmärrä, joten kai tämän voi paljastaa etukäteen?

Lapsuudenkodissani on muuten lautanen, jossa rotta istuu jakkaralla. Muistan, kuinka minua ja veljeä kehottettiin syömään niin kauan, että se näkyy (tai ainakin veljeäni, itse taisin jo silloin olla aika kova tyttö syömään). Ehkä Kummitytön äitkin voi käyttää tulevaisuudessa tuota kikkaa ja kehottaa tyttöä syömään norsun näkyviin.

Tiitiäisen satupuusta Hugo Bossin tuttipulloon. Ristiäislahjojen kirjoa eräissä ristiäisissä.

 

Ikiaikainen prepaid -liittymä

Kaste on kummallinen juttu. Oikeastaan siinä ei tapahdu mitään kovin erikoista: pappi puhuu, laittaa vähän vettä lapsen päähän, tekee ristinmerkin. Lauletaan pari virttä, sanotaan uskontunnustus, siunataan lapsi, rukoillaan. Useimmiten lapsen nimi kerrotaan ristiäisissä ensimmäistä kertaa ja sen moni juhlan ytimeksi mieltääkin. Teologisesta näkökulmasta kaste on kuitenkin iso ja vähän mystinenkin juttu, jossa tapahtuu suuria asioita. Mutta mitä?

Olen niitä ihmisiä, jotka herkistyvät helposti. Viimeksi kastejuhlissa ollessani en pitänyt nenäliinaa käden ulottuvilla ja se oli virhe. Heti toimituksen alkuvaiheessa ryöpsähtivät sylikummin kyyneleet, sitten minun. Yritin piilottaa vuotavat silmäni ja nenäni kameran taakse. Ristiäisissä itkettää vanhempien onni, lapsen pienuus, kauniit sanat, kaikki se hyvä mitä lapselle ja hänen perheelleen siinä hetkessä pyydetään ja toivotaan.

Kaikkeen siihen herkkyyteen nähden luterilaisen kirkon verkkosivuilla kasteesta kertominen aloitetaan hyvin käytännönläheisesti. Aluksi sanotaan, että ”kastejuhlassa ihminen saa kasteen, jonka myötä hänestä tulee kotiseurakuntansa ja koko maailmanlaajuisen kirkon jäsen.” Kuulostaa hieman… noh, byrokraattiselta. Onneksi juttu jatkuu: ”Kasteessa Jumala kutsuu jokaisen nimeltä omakseen. Kasteessa ihminen saa jotain, minkä vain Jumala voi hänelle lahjoittaa: uskon, armon ja siunauksen.” Nyt paranee! Uskoa, armoa, siunausta. Sekin tulee selväksi, ettei nimi ole ihan sivuseikka. Olemme nimeltä kutsuttuja, Jumalaakin kiinnostaa, millä nimellä sitä Virtasen perheen nuorimmaista voi kutsua. Lopuksi kerrotaan, että kaste on tärkein kirkollisista toimituksista ja uskonelämän perusta. Kuulostaa jykevältä. Ja sitten vielä tämä: ”sen liitto on varma silloinkin, kun oma uskomme horjuu”. Siinä on jotain lohdullista, liikuttavaakin. Kaikki ei ole aina itsestä kiinni.

Kuten rippikoulussa ja uskontotunnilla on opetettu, kaste on myös sakramentti, pyhä toimitus. Näin siksi, että se on Jeesuksen asettama, aivan kuten ehtoollinenkin. "Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti." (Matteus 28:18-20). 

Yksityiskohtiin Raamatussa ei mennä. Ei sanaakaan oikeasta kastamisiästä, ei voileipäkakusta, kummeista (!), ei kastemaljasta. Usein sanotaan, että kasteessa jaetaan armoa näkyvien elementtien avulla. Jeesus itsekin muuten kävi kasteella, koki sen tärkeäksi.

Tässä vaiheessa lienee tarpeen korostaa, että Kummitäti ei ole pappi, ei edes teologi. Olen kirkon palveluksessa, mutten tee hengellistä työtä. Sen sijaan joudun useinkin miettimään, miten kirkosta tai hengellisistä asioista puhutaan niin, että se kuulostaisi nykyihmisen korvaan tolkulliselta.

Selventääkseni asiaa ennen kaikkea itselleni olen ajatellut, että kaste on kuin prepaid -liittymä. Lapselle avataan yhteys Jumalaan. Kaikki puhelut ja viestit on etukäteen maksettu, koko hänen elämänsä ajaksi. Linja on auki, Jumala on aina valmis kuuntelemaan ja auttamaan, kestämään kiukkuiset palautepuhelutkin. Elämässä saattaa tulla myös tilanteita, jolloin Jumala soittaa. Hän ei kuitenkaan pakota vastaamaan, siihen voi käyttää sitä kuuluisaa vapaata tahtoaan. 

Toivon, että Kummityttö muistaa oman prepaid -liittymänsä olemassaolon varsinkin silloin kun maailma murjoo tai joltakin toiselta ihmiseltä on vaikea saada hyväksyntää.

Kreikaksi sakramentti on muuten mysterion, mysteeri. Kastejuhlissa käyneenä voin ymmärtää, miksi. Aivan kuin sinne vaippapinojen, hikoilevien sukulaissetien, siistissä rivissä olevien kahvikuppien ja univelkaisten vanhempien keskelle laskeutuisi hetkeksi jotain pyhää.