Eno, serkku vai paras kaveri?

Palvelukseen halutaan: kummi, eliniäksi.

Ystäväpariskunta sai keväällä toisen lapsen. He päättivät pyytää kummiksi neljää ihmistä, kahta pariskuntaa. Lopputulos oli, että he saivat kaksi "oikeaa" kummia, sillä kummastakin pariskunnasta vain toinen kuului kirkkoon.

Aika moni törmää nykyään samantyyppiseen tilanteeseen. Kirkkoon kuuluminen tai kuulumattomuus ei ole mikään yleinen puheenaihe, monille tällainen asia tulee ilmi vasta kun pyyntö kummiksi tulee tai kummiudesta on muuten puhetta.

Kummius on elinikäinen juttu ja suuri luottamuksen osoitus, joten valinta voi olla vaikea. Eipä käy kateeksi niitä, jotka valitsivat kummeja silloin, kun kummien vielä ajateltiin olevan varavanhemmat eli ihmiset, jotka ottavat vastuun lapsesta, jos vanhemmille tapahtuu jotakin. Moni valitsee kummeiksi läheisen perheenjäsenen kuten siskon tai veljen. Se on sikäli hyvä valinta, että sukulaissuhteet ovat pysyviä: sisko pysyy siskona, vaikka hänen kanssaan ei niin kovin läheinen läpi elämän olisikaan. Toiset taas ajattelevat, että tädit, enot ja sedät ovat lapsen tätejä, enoja ja setiä joka tapauksessa ja lapsen elämässä mukana, joten on parempi pyytää kummeiksi kavereita (lisää  kummien valinnasta voi lukea esimerkiksi Oulun seurakuntien tai Pienelle parasta -hankkeen sivuilta).

Jos valinta osuu ystäviin, kyseessä ovat useimmiten sellaiset ystävät, joiden kanssa on nähty ja koettu paljon. Se on viisasta: aluksi sillä on paljonkin merkitystä, miten vanhemmat ja lapsen kummi tulevat juttuun, kun lapsen kanssa ei vielä voi pitää itsenäisesti yhteyttä. Toki vanhemmat ajattelevat myös sitä, miten kummius käytännössä hoituu. Jos paras ystävä sattuu asumaan ulkomailla tai toisella puolen Suomea, näkeekö lapsi kummiaan juurikaan? Onko kaukana asuvasta kummista iloa, kun vanhemmat tarvitsisivat lapsenvahdin leffailtaa varten, eikä muita kavereita välttämättä tohdi pyytää?

Toiset tahtovat kummeiksi nimenomaan pariskuntia, mutta on niitäkin, jotka tahtovat kummeiksi vain ”yksittäisiä ihmisiä”, jotta kummius säilyy, vaikka pari eroaisi. Erot eivät tietenkään välttämättä vaikuta kummiuteen, varsinkin jos kummi on ollut muuten läheinen, mutta esimerkiksi samoissa juhlissa oleminen saattaa tietysti alkaa tuntua tukalalta.

Perinteisesti kummeiksi on tarvittu kaksi konfirmoitua kirkon jäsentä. Onneksi kirkolliskokous päätti pari vuotta sitten, että yksikin kummi riittää poikkeustapauksissa. Päätöksestä on iloa erityisesti niille, joiden ystäväpiirissä moni on eronnut kirkosta tai esimerkiksi maahanmuuttajille, jotka eivät vielä tunne montaakaan uudessa kotimaassaan. On myös viritelty keskustelua kummipankeista, joista saisi lapselleen kummin jos sellaista ei lähipiirissä ole. Ainakin Tampereella kummipankki onkin jo olemassa.

Useimmiten kummeja on enintään neljä, mutta varsinaista ylärajaa kummien määrälle ei ole, eikä kai tarvitsekaan. Tove Janssonilla oli muuten 15 kummia. Vaikuttikohan se siihen, että hänestä tuli niin taitava sanankäyttäjä, joka säilytti lapsenomaisuutensa ja uskalsi kulkea omia polkujaan?

Onko lapsen kastaminen eettisesti oikein?

Lapsen kastaminen tai kastamatta jättäminen on nykyään myös eettinen kysymys. Siksi olen pitkään pyöritellyt mielessäni kirjoitusta kasteen etiikasta ja päätynyt yhä syvempiin syövereihin uskosta, elämästä, vanhempien merkityksestä ihmisen elämään ja valinnanvapaudesta. Kovin selkeisiin lopputuloksiin en ole päässyt.

Kyllä, uskon, että kaste on lapselle hyväksi. Uskon, että siinä tapahtuu jotakin hyvää ja kaunista. Uskon siihen, että on hyvä pyytää lapselle, perheelle ja kummeille voimaa ja suojelusta, on hyvä järjestää pienelle juhlat. Uskon perisyntiin ja siihen, että pieni lapsikin tarvitsee armoa.
Tarkemmat perustelut ovatkin sitten vaikeampia. Vaikka minulla ei ole vielä omia lapsia, ymmärrän hyvin niitä vanhempia, jotka haluaisivat kastaa lapsensa, mutta eivät osaa selittää miksi – ja sitten lapsi jää kastamatta kun toisella vanhemmista on jämäköiden vasta-argumenttien muotoon kiteytyvät perusteet sille, miksi lasta ei kannata kastaa.

Muutama kuukausi sitten eräs tuntemani tuore isä vertaili elämänkatsomustiedon ja evankelisluterilaisen uskonnon opetussuunnitelmia. Hän mietti, kastetaanko lapsi vaiko ei, ja pitihän tämäkin asia tutkia ennen kuin lapsesta tulee kirkon jäsen. Opetussuunnitelmien vertailu kun vauva oli vasta muutaman viikon ikäinen tuntui hieman hullunkuriselta, mutta samalla siinä oli jotain liikuttavaa. Monet vanhemmat ovat nykyään hyvin perusteellisia, eivätkä tee asioita vain siksi, että niin on tapana (tätä aihetta sivusin jo aiemmassa blogikirjoituksessani).

Jos ajattelen kylmän rationaalisesti, kasteesta seuraa se, että lapselle nimetään kummit ja hänestä tulee kirkon ja seurakunnan jäsen. Kirkollisveroa ei peritä lapsilta, eikä seurakunnan päiväkerhoon, kouluikäisten harrastekerhoon tai seurakunnan kesäleirille ole pakko mennä (ja toisaalta voi seurakunnan toimintaan osallistua, vaikka ei kirkkoon kuuluisikaan). Kun lapsi on kouluiässä, kirkkoon kuuluminen tarkoittaa osallistumista oman uskonnon opetukseen. Noin muuten olen sitä mieltä, että oleellisempaa on se, mitä elämässä ja kotona muuten tapahtuu.

Kastamatta jättämistä perustellaan usein sillä, että lapsen pitää itse saada valita uskontonsa. Osa vanhemmista tahtoisi myös jonkinlaisen kompromissin: pappeja on pyydetty myös siunaamaan lapsi tämän nimiäisiin. Itse ajattelen niin, että kasteesta on tehty ehkä liiankin ongelmallinen juttu ja sitä olennaisempaa on tosiaan kaikki se, mitä ristiäisten jälkeen tapahtuu. Mitä lapselle kerrotaan uskonnosta, miten se näkyy perheen arjessa, puhutaanko siitä? Miten ympäristö suhtautuu uskontoon? Valintojen tekeminen lapsen puolesta ei ole mielestäni niin kummallinen juttu, vaan vanhempien tehtävä. Yleensä valinnat tehdään lapsen parasta ajatellen ja useimmiten tarkoitus on hyvä – toivottavasti lopputuloskin. Kun lapsi kastetaan tai hänelle opetetaan iltarukousta, en näe siinä vain lapsen puolesta tehtyä valintaa vaan myös sen, että vanhemmat opettevat mihin he itse uskovat ja millaiseen kulttuuriympäristöön lapsi kasvaa. Tyhjiöön ei synny kukaan.

Tähän väliin voi tietysti huutaa, että on eri juttu olla valitsemassa toisen ihmisen uskontoa kuin sitä, laittaako hän kurahousut vai tuulihousut, syökö hän tavallisia nakkeja vai soijanakkeja tai mennäänkö hammaspesulle heti vai hetken päästä. Siihen voisin sanoa, että vaikka perinteitä, arvoja, tapoja, oikeaa ja väärää voikin opettaa, lopulta jokainen ihminen muodostaa käsityksensä asioista itse. Vanhemmilla on asiaan ehkä muita tekijöitä suurempi vaikutus, mutta se on kuitenkin vain yksi pala palapelissä. Usko ei välttämättä periydy eikä se aina synny vaikka haluaisikin, ei ainakaan heti. Kirkosta eronneiden ateistien lapsesta voi tulla katolilainen, hartaiden körttien lapsesta ateisti. Toisen uskonelämän suhteen me muut voimme vain toivoa parasta - tai pelätä pahinta.

Jk. Kummityttö kävi kylässä ja tapasin häntä myös toisen ystävän luona kun katsoimme prinsessa Madeleinen häitä. Prinsessahäät eivät tyttöä vielä kiinnostaneet, sen sijaan hän möyri kovasti Kummitädin sylissä ja hymyili! Tyttö on sen verran liikkuvainen jo nyt, että kunhan hän oppii ryömimään, konttaamaan, kävelemään ja juoksemaan, Kummitädillä taitaa olla täysi työ pysyä perässä!

Onko sama asia valita se, mitä lapsi syö kuin se, mihin uskontoon hänet kasvatetaan?

Virallisesti kummi

Ristiäiset ovat takana, olen virallisesti Kummitäti ja Kummitytöllä on nimikin. Nimestä voin sanoa sen verran, että se on kaunis ja hänen näköisensä, mutta tässä blogissa en sitä kerro. En myöskään julkaise tunnistettavia kuvia Kummitytöstä. Näin halusin ja näin on vanhempienkin kanssa sovittu – blogi kun on minun projektini, ei hänen tai hänen vanhempiensa, joten Kummityttö säilyttäköön yksityisyytensä.

Ristiäiset pidettiin Kummitytön mummolassa ja sujuivat hyvin, mitä nyt  päivänsankari oli itkuinen kastetoimituksen ajan. Kummityttö oli vähän ennen papin saapumista herännyt uniltaan ja kun hänet sitten puettiin hiostavaan kastemekkoon, aseteltiin kummisedän syliin ja ympäriltä alkoi kuulua puheensorinaa ja virrenveisuuta niin paniikkihan siinä iski!

Kummitytöllä oli yllään suvussa kulkeva vanha kastemekko, johon on kirjailtu kaikkien siinä kastettujen lasten nimet. Meitä kummeja oli neljä, kaksi Kummitytön äidin ystävää, kaksi Kummitytön isän ystävää. Saimme kauniit kummitodistukset, joissa oli yllättävän paljon asiaa kummiudesta ja kummin tehtävistä. Myös riittämättömyyden tunteista, joita tuntee moni kummi. Kummin tehtäviksi mainittiin aikuisena ystävänä oleminen, vanhempien tukeminen, kristillisen kasvatuksen antaminen. Samaan hengenvetoon kuitenkin kerrottiin, että on monta tapaa olla kummi.

On hyvä, että todistuksessa muistutettiin, ettei ole koskaan liian myöhäistä tarttua kummin tehtävään. Se on tarpeellinen muistutus aikoina, jolloin ihmiset muuttavat, eroavat ja niin edelleen.

Myös siitä pidin, että kummin sanottiin olevan hyvä keskustelukumppani sitten kun kummilapsi on murrosiässä. Se taitaa olla ihan totta, äiti ja isä ovat "liian lähellä", mutta on hyvä, jos nuorella on joku luotettava aikuinen, jolle voi purkaa ajatuksiaan.

Millainen kummi minä sitten haluan olla? Luotettava. Sellainen, jolle on helppo puhua. Hassutteleva.  Avarakatseinen. Vähän hemmotteleva, mutta kuitenkin tietyistä asioista kiinni pitävä. Kohtelias pitää olla. Ruokaa pitää kunnioittaa. Joskus on parempi olla hiljaa, jos ei ole mitään hyvää sanottavaa. Kannattaa tehdä joskus niitä asioita, jotka pelottavat ja muistaa, että jos osaa nauraa itselleen, elämä on hauskempaa. Toivon myös, että Kummityttö oppii, että ihmiset ovat enimmäkseen hyviä kaikkialla maailmassa ja heihin kannattaa tutustua. Toivottavasti osaan itse näyttää esimerkkiä.