Ristiäisvalmisteluja, korttipulmia ja pelottava mekko

Ristiäisvalmistelut etenevät hyvin, raportoi ystäväni, Kummitytön äiti. Hän kysyi minulta ajatuksia ristiäisissä laulettaviksi virsiksi, koska "Ystävä sä lapsien ei meidän juhlissa soi". Ohjasin hänet osoitteeseen www.kastevirret.fi, jossa kastejuhlaan sopivia virsiä voi kuulla ihan soitettuna ja laulettuina ja huom! ilman urkuja. Tuolla sivustolla esitetyistä lastenvirsistä ehdotin virttä 517 "Herra kädelläsi" ja 503 "Taivaan Isä suojan antaa". Jumalan kämmenellä on muuten laulettu varmaan kaikissa ristiäisissä, joissa olen ollut aiemmin, joten hyvä jos tulee vähän vaihtelua!

Kummitytön äiti myös pyysi minua lukemaan kastejuhlassa raamatuntekstin, koska minulla on kuulemma kantava ja selkeä ääni (puoliso vahvisti tämän...) ja koska hän ajatteli, että teksti merkitsisi minulle enemmän kuin muille kummeille. Puhelun lopuksi kehotin Kummitytön äitiä pitämään ristiäisaamuna huolta siitä, että hän ehtii rauhassa pukea, meikata ja laittaa hiukset. Kattaushommia, siivousta, koristelua ja jopa vauvanhoitoa voi helposti delegoida muille, mutta itsestään huolehtimista ei. Ennen kastejuhlaa kannattaa siis ottaa kaikki ilo irti mummoista, papoista, tädistä, sedistä sun muista ja laittaa kaikessa rauhassa vaikka ylimääräinenkin kerros hiuslakkaa ja huulipunaa!

Oman mietinnän aiheenani on ollut kortti. Mitä siihen kirjoittaisi? Ja kenelle se oikeastaan on? Onnittelenko vanhempia? Sanonko jotain kaunista tai viisasta lapselle? "Mitä mä tähän nyt sitten kirjoitan kun en mä edes tiedä kuka se on!" parahti puolisoni kun olimme matkalla hänen kummityttönsä ristiäisiin muutama kuukausi sitten. Lopulta hänen kummityttönsä korttiin tuli "nuori neiti X:lle" ja "Muista totella isää ja äitiä".

Etsiessäni sopivaa korttia huomasin, että valittavana on lähinnä vaaleanpunaista ja vaaleansinistä. Koska mikään niistä ei erottunut joukosta edukseen, päädyin vauva-aiheiseen valokuvakorttiin. Se on ainakin iso ja siihen mahtui paljon tekstiä. Kummitädin sanaisesta arkusta ei nimittäin tullutkaan (vielä) hyviä elämänohjeita vaan pätkä PMMP:n lyriikkaa, josta välittyy hyvä asenne:

"Jang ei ole mitään ilman jinnii
ei maailma oo mitään ilman naista
kehotanki joka pimuu ja mimmii
antakaa kuulua ja antakaa haista, joo
tääl ei sitä tarvitse anteeksi pyytää
millään tavoin ikinä ujostella, että
ootte täydellisiä noin
voitte tehdä ja mennä
nainen, sanon sulle: Uneksi, lennä!
Sä voit tehdä ja mennä
nainen, sanon sulle
hei mä sanon sulle: Uneksi, lennä!

Sua ei ole tehty kenenkään kylkiluusta
ei raudasta tai puusta
Miten tyttöjä tehdään
No ne on toisia aineita"

Aikomuksena oli myös laittaa korttiin pätkä Raamatusta, vaikka psalmista 91 ("Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet" -kohta), mutta sitten loppui tila kesken! Kirjoitin sitten kortin alareunaan, että varjelusta ja voimaa, piirsin sydämen ja kirjoitin nimeni. Ehkä siinä on kaikki, jota Kummitäti osaa tässä vaiheessa toivoa.

Sitten vielä sananen ristiäisiin pukeutumisesta. Olin jo päättänyt pukeutua uusimpaan mekkooni, mutta harkitsin vielä kerran kun näin Vantaan Laurissa julkaistun jutun kastejuhlasta ja siihen liittyvän videon, jossa tapakouluttaja Kaarina Suonperä antaa pukeutumisvinkkejä. Suonperä nimittäin neuvoo, että "jos olet kummi, vältä kirkkaita ja tummia värejä, sillä ne saattavat pelästyttää lapsen. Sylikummin kannattaa välttää myös kirkkaanpunaista kynsilakkaa ja vahvoja hajuvesiä." Hajuvesiohjeen ymmärrän hyvin, mutta mekossani on aika kirkkaita värejä tummalla pohjalla ja kynnet olin nimenomaa ajatellut lakata punaiseksi!

Kummitäti pitää väreistä, lapsen ei auta kuin tottua.

 Hetken asiaa mietittyäni päätin tehdä harkitun rikoksen. Mitään beigeä tai kovin hailakkaa vaatekaapistani ei löydy, mustaan tai valkoiseenkaan ei viitsisi pukeutua. Siispä anteeksi vaan Rouva Sininen, täältä tulee Kirjava Kummitäti!

Kirkkaista väreistä huolimatta Kummityttö nukkuu levollista unta!

Lahjaostoksilla

Kun sain tietää milloin Kummityttö kastetaan, aloin miettiä ristiäislahjaa. Ensin vietin ihan mielenkiinnosta tovin netissä katsoen kummilusikkatarjontaa ja huomasin hämmästyksekseni, että käytössä ovat yhä samat mallit kuin 30 vuotta sitten! Monessa paikassa oli myynnissä jopa samanlainen kummilusikka kuin omani, jossa on jonkinlainen mollamaijahahmo. Kun lopulta löysin kummilusikan, joka näytti kivalta ja modernilta, se tietysti maksoi huomattavasti enemmän kuin mikään muu lusikka.

Kummilusikka 30 vuoden takaa. Yhä käytössä!

Kun olen puhunut kastelahjoista, moni on sanonut, että kummilusikka on ihan turha. Itse olen kuitenkin eri mieltä. Moneen muuhun pienelle vauvalle ostettavaan asiaan verrattuna kummilusikka lienee käytännöllisemmästä päästä ja kestää aikaa ja kulutusta varsin hyvin. Oma kummilusikkani on kulkenut mukana kaupungista ja kodista toiseen ja on siis käytössä, joskin kaipaisi kipeästi kiillotusta.

Tarjolla oli myös pieniä rasioita, jonne tulee ensikihara tai -hammas (Anteeksi vaan, mutta mitä ihmettä? Kuka haluaa säilyttää/pitää esillä vanhaa hammastaan?), valokuvakehyksiä, pienenpieniä kastesormuksia, helmiä... Pieniä vaaleanpunaisia Converse-tossuja hetken hypistelin yhdessä kaupassa, mutta sain kuin sainkin puhuttua itselleni järkeä.

No, sitten sain kuulla, että toinen kummi on aikeissa mennä lusikkaostoksille, joten minun on keksittävä jotakin muuta. Seuraavaksi mietin kirjaa/kirjoja tai keinulammasta. Niin, se on vähän niin kuin keinuhevonen, mutta lammas. Olin nähnyt sellaisia joissakin sisustusjutuissa. Olihan niitä vieläkin saatavilla, mutta sellainen olisi ilmeisesti pitänyt tilata ja ajatus junamatkasta lampaan kanssa alkoi tuntua hieman hankalalta (ristiäiset pidetään siis toisella paikkakunnalla).

Sitten mietin kirjaa tai muutaman kirjan settiä. Itselläni on muun muassa Peppi-kirjoja hauskassa laatikossa. Ne ovat edelleen mielestäni oikein oivallisia ja tarjoavat kaltaistani feministi-Kummitätiä miellyttävää roolimallia pienelle tytölle.

Lopulta päätin kuitenkin hoitaa lahjaostokset kohtuu vähällä vaivalla ja käytännöllisyyttä ajatellen ja kipaisin tavaratalon astiaosastolle katsastamaan tarjontaa. Oli muumiastioita, Eemelia ja Iidaa, pupuja, kissoja. Päädyin Marimekon lastenastiasettiin, jossa on muki, kippo ja lautanen ja kuvituksena norsu, seepra ja joku lintu.

Kummityttö ei vielä lahjoista ymmärrä, joten kai tämän voi paljastaa etukäteen?

Lapsuudenkodissani on muuten lautanen, jossa rotta istuu jakkaralla. Muistan, kuinka minua ja veljeä kehottettiin syömään niin kauan, että se näkyy (tai ainakin veljeäni, itse taisin jo silloin olla aika kova tyttö syömään). Ehkä Kummitytön äitkin voi käyttää tulevaisuudessa tuota kikkaa ja kehottaa tyttöä syömään norsun näkyviin.

Tiitiäisen satupuusta Hugo Bossin tuttipulloon. Ristiäislahjojen kirjoa eräissä ristiäisissä.

 

Ikiaikainen prepaid -liittymä

Kaste on kummallinen juttu. Oikeastaan siinä ei tapahdu mitään kovin erikoista: pappi puhuu, laittaa vähän vettä lapsen päähän, tekee ristinmerkin. Lauletaan pari virttä, sanotaan uskontunnustus, siunataan lapsi, rukoillaan. Useimmiten lapsen nimi kerrotaan ristiäisissä ensimmäistä kertaa ja sen moni juhlan ytimeksi mieltääkin. Teologisesta näkökulmasta kaste on kuitenkin iso ja vähän mystinenkin juttu, jossa tapahtuu suuria asioita. Mutta mitä?

Olen niitä ihmisiä, jotka herkistyvät helposti. Viimeksi kastejuhlissa ollessani en pitänyt nenäliinaa käden ulottuvilla ja se oli virhe. Heti toimituksen alkuvaiheessa ryöpsähtivät sylikummin kyyneleet, sitten minun. Yritin piilottaa vuotavat silmäni ja nenäni kameran taakse. Ristiäisissä itkettää vanhempien onni, lapsen pienuus, kauniit sanat, kaikki se hyvä mitä lapselle ja hänen perheelleen siinä hetkessä pyydetään ja toivotaan.

Kaikkeen siihen herkkyyteen nähden luterilaisen kirkon verkkosivuilla kasteesta kertominen aloitetaan hyvin käytännönläheisesti. Aluksi sanotaan, että ”kastejuhlassa ihminen saa kasteen, jonka myötä hänestä tulee kotiseurakuntansa ja koko maailmanlaajuisen kirkon jäsen.” Kuulostaa hieman… noh, byrokraattiselta. Onneksi juttu jatkuu: ”Kasteessa Jumala kutsuu jokaisen nimeltä omakseen. Kasteessa ihminen saa jotain, minkä vain Jumala voi hänelle lahjoittaa: uskon, armon ja siunauksen.” Nyt paranee! Uskoa, armoa, siunausta. Sekin tulee selväksi, ettei nimi ole ihan sivuseikka. Olemme nimeltä kutsuttuja, Jumalaakin kiinnostaa, millä nimellä sitä Virtasen perheen nuorimmaista voi kutsua. Lopuksi kerrotaan, että kaste on tärkein kirkollisista toimituksista ja uskonelämän perusta. Kuulostaa jykevältä. Ja sitten vielä tämä: ”sen liitto on varma silloinkin, kun oma uskomme horjuu”. Siinä on jotain lohdullista, liikuttavaakin. Kaikki ei ole aina itsestä kiinni.

Kuten rippikoulussa ja uskontotunnilla on opetettu, kaste on myös sakramentti, pyhä toimitus. Näin siksi, että se on Jeesuksen asettama, aivan kuten ehtoollinenkin. "Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti." (Matteus 28:18-20). 

Yksityiskohtiin Raamatussa ei mennä. Ei sanaakaan oikeasta kastamisiästä, ei voileipäkakusta, kummeista (!), ei kastemaljasta. Usein sanotaan, että kasteessa jaetaan armoa näkyvien elementtien avulla. Jeesus itsekin muuten kävi kasteella, koki sen tärkeäksi.

Tässä vaiheessa lienee tarpeen korostaa, että Kummitäti ei ole pappi, ei edes teologi. Olen kirkon palveluksessa, mutten tee hengellistä työtä. Sen sijaan joudun useinkin miettimään, miten kirkosta tai hengellisistä asioista puhutaan niin, että se kuulostaisi nykyihmisen korvaan tolkulliselta.

Selventääkseni asiaa ennen kaikkea itselleni olen ajatellut, että kaste on kuin prepaid -liittymä. Lapselle avataan yhteys Jumalaan. Kaikki puhelut ja viestit on etukäteen maksettu, koko hänen elämänsä ajaksi. Linja on auki, Jumala on aina valmis kuuntelemaan ja auttamaan, kestämään kiukkuiset palautepuhelutkin. Elämässä saattaa tulla myös tilanteita, jolloin Jumala soittaa. Hän ei kuitenkaan pakota vastaamaan, siihen voi käyttää sitä kuuluisaa vapaata tahtoaan. 

Toivon, että Kummityttö muistaa oman prepaid -liittymänsä olemassaolon varsinkin silloin kun maailma murjoo tai joltakin toiselta ihmiseltä on vaikea saada hyväksyntää.

Kreikaksi sakramentti on muuten mysterion, mysteeri. Kastejuhlissa käyneenä voin ymmärtää, miksi. Aivan kuin sinne vaippapinojen, hikoilevien sukulaissetien, siistissä rivissä olevien kahvikuppien ja univelkaisten vanhempien keskelle laskeutuisi hetkeksi jotain pyhää.

Ei mikään läpihuutojuttu

Reilun viikon päästä Kummityttö saa kasteen ja Kummitäti on ihan virallisesti Kummitäti. Se ei ollut ihan itsestään selvää, sillä Kummitytön äiti on eronnut kirkosta kuten moni muukin nuori aikuinen pääkaupunkiseudulla. Kummitytön isä kuuluu kirkkoon.

Vuonna 2012 syntyneistä suomalaisista 75 prosenttia kastettiin luterilaisen kirkon jäseniksi. Se on vielä varsin paljon, mutta pääkaupunkiseudulla kasteiden määrä vähenee vauhdilla. Viime vuonna kastettujen helsinkiläisvauvojen osuus oli jo alle puolet, 49,5 prosenttia. Vertailun vuoksi todettakoon, että esimerkiksi Lapuan hiippakunnan seurakunnissa kastettujen osuus oli vielä 80,4 prosenttia (lisää tilastoja täältä).

Muutos on ollut nopea. Esimerkiksi Vantaalla kastettujen osuus oli vielä vuonna 2005 81 prosenttia, vuonna 2012 enää 58. Merkille pantavaa on, että osa kastamatta jäävistä lapsista on sellaisia, joiden molemmat vanhemmat kuuluvat kirkkoon. 

Seurakunnissa on herätty tähän ja alettua miettiä, miten kasteesta voitaisiin kertoa ja vanhempia tukea kristillisessä kasvatuksessa. Tästä esimerkkeinä Pienelle parasta –kampanja Helsingissä ja Vantaalla ja Minä olen ihme –projekti Hämeenkylän seurakunnassa. On myös järjestetty kastetapahtumia, jossa seurakunta tarjoaa papin, tilat ja kakkukahvit, vanhemmat voivat vain ilmoittautua ja tulla paikalle vauvan tai vähän isommankin kastamattoman lapsen tai nuoren kanssa.

Syitä jättää lapsi kastamatta on monia. Kirkosta eroaminen on yleistynyt. Uskonnottomien ja muihin uskontokuntiin kuuluvien määrä on kasvanut. On paljon perheitä, joissa toinen vanhemmista kuuluu kirkkoon, toinen ei, on kahden uskonnon perheitä. On ehkä helpompi perustella sitä, miksi lasta ei kannata kastaa kuin miksi kannattaa. Kasteessa on aina jotain mystistä. Mitä siinä oikeastaan tapahtuu? Onko se lapselle hyväksi? (Tästä teemasta myöhemmin)

Helsingin seurakunnat tekivät vuonna 2011 kyselytutkimuksen, jossa selvitettiin lapsensa kastamatta jättäneiden kirkon jäsenten ajatuksia. Kysely lähettiin 329 vanhemmalle, joista 110 vastasi.

Tärkeimmäksi syyksi kastamatta jättämiseen vanhemmat mainitsivat sen, etteivät he halunneet päättää lapsensa kuulumisesta uskonnolliseen yhteisöön. Vastaajista viidennekseen vaikutti puolison kielteinen kanta. 

Osa koki, että lapsen hengellisen kasvun tukemiseen ei tarvita kirkkoa. Oli myös niitä, jotka kokivat kastejuhlan järjestämisen hankalaksi. Vauva vie voimat, uusperhekuviot ovat hankalia. Olipa syy mikä tahansa, yksi asia on selvää: kaste ei ole enää mikään automaatio, vaan monelle ihan tietoisen valinnan tulos. Se ei ole pelkästään huono asia. Vanhemmat haluavat tietoa, he haluavat pohtia, mikä on lapselle hyväksi, mitä ajattelevat uskonnosta, mitä kirkkoon kuuluminen on. Saavatko he vakuuttavia vastauksia? Voiko kaikkiin kysymyksiin edes vastata tyhjentävästi?

Ps. Syvällisen pohdinnan ja tilastomyllytyksen jälkeen loppukevennys: Kummitäti ja Kummityttö tapasivat eilen toisen kerran. Toinen tapaaminen sujui lähestulkoon samoin kuin ensimmäinen: Kummityttö alkoi itkeä Kummitädin sylissä, nukkui, söi ja kitisi vähän lisää. Oli jotenkin yhä enemmän itsensä näköinen, hiuksia oli tullut lisää. Huutaessaankin hyvin söpö.

Kummitädin syntymäpäivä

”Ja sitten olisi vielä sellainen kysymys, että haluaisitko tulla kummiksi?” 30-vuotispäivänäni sain ystävältäni onnittelusoiton. Hänestä oli tullut muutama päivä sitten äiti, eikä hän arvatenkaan päässyt synttärijuhliini, sillä oli vasta kotiutunut vauvan kanssa sairaalasta. Sen sijaan hän pyysi minua yhdeksi neljästä kummista. Se yllätti iloisesti ja vähän herkistikin kaikkien juhlajärjestelyitteni keskellä.

Kieltämättä olin miettinyt, voisiko tällainen pyyntö tulla, vaikka juuri tuona päivänä en pyyntöä osannut odottaakaan. Olimmehan ystäväni kanssa sentään tunteneet opiskeluajoista alkaen, matkustaneet yhdessä ja jopa asuneet yhdessä kämppiksinä ja kaveripiiristämme osa oli eronnut kirkosta (tästä teemasta lisää myöhemmin). Kahta kertaa kummiutta ei tarvinnut harkita, onhan se kunniatehtävä, luottamuksenosoitus ja mahdollisuus saada elämään joku aivan erityinen uusi ihminen. Kenties myös olla hänelle erityinen ihminen.

Synttärijuhlissa taisin mainita aika monelle, että sain aamulla aika hienon synttärilahjan, minua pyydettiin kummiksi. Ehkä ajankohtakin oli juuri oikea - kolmikymppisenä olen varmasti kylmähermoisempi lapsenvahti kuin 15-vuotiaana ja työssäni olen viimeisten vuosien aikana joutunut miettimään paljon kummiutta, kastetta ja kristillistä kasvatusta.