perjantai 2. toukokuuta 2014

Synttäritunnelmia, kiitos ja näkemiin!




Juhlapöydän kruunasi browniekakku vadelmakermalla, nam!

Kummityttö täytti viime viikolla vuoden. Hän juhli synttäreitään sekä etukäteen (sukulaisten kanssa) että jälkikäteen (kavereiden ja kummien kanssa), minä osallistuin jälkimmäisiin juhliin, jotka pidettiin läheisessä leikkipuistossa. Päivänsankari oli hyvällä tuulella ja jaksoi olla kiinnostunut isoista ja pienistä vieraista.

Olin valmistautunut juhliin haahuilemalla eksyneen näköisenä lelukaupassa ja auttamalla Kummitytön Äitiä leivonnassa edellisenä päivänä. Lahja löytyi, mutta sanotaanko näin, että yksivuotiaan ajattelutapaan ei ole kovin helppoa yrittää eläytyä ja arvioida, mistä hän voisi pitää. Ostin sitten sellaisen puisen maalaistalon, jonka seinissä ja katossa on eläimenmallisia koloja ja joista voi tunkea sisään pakettiin kuuluvan possun, lehmän, lampaan, kanan... Maatalon eläimethän tunnetusti asuvat samassa rakennuksessa sopuisasti ja menevät katon kautta tai seinän läpi sisälle kun eivät jaksa enää tepastella ulkona.

Leikkimässä pienempien juhlavieraiden kanssa.







Kummitätikollegani oli saanut kaksoset. Aikamoisia hurmureita!

Jo leivontareissulla sain ilokseni huomata, että Kummityttö vihdoin lähestyy minua oma-aloitteisesti ja pelottomasti. Kelpaan oikein hyvin kiipeilytelineeksi, kävelyttäjäksi ja syliksi. Muutenkin muut aikuiset kuin oma äiti vaikuttavat Kummitytöstä jo ihan kivoilta. Se on hyvä, sillä Kummitytön Äiti palaa pian töihin, tyttö jää kotiin isän kanssa ja menee sitten syksyllä hoitoon.

Tapasimme myös eilen minun luonani vappubrunssin merkeissä. Kummityttö otti taas reippaasti kontaktia ja hekotti innoissaan kun nostelin häntä ilmaan. Muutaman tunnin aikana meni myös sisustus vähän uusiksi, monet esineet oli nostettava hyllyn päälle turvaan ja osa kirjoista hyllyssä saivat muuten vaan kyytiä.

Kummitytön 1-vuotissyntymäpäivä tarkoittaa myös sitä, että on aika lopettaa tämä blogi. Aloittaessani mietin, että pidän tätä vuoden ja jatkan, jos siltä tuntuu ja sanottavaa on. Nyt tuntuu hyvältä lopettaa, sillä olen saanut kirjoitettua niistä aiheista, joista pitikin ja vähän niistäkin, joista ei pitänyt. Lukijoita on ollut ilahduttavan paljon ja tavoite myös jonkinlaisena "tietopankkina" olosta on toteutunut. Blogiin tullaan paljon kirkon virallisten nettisivujen kautta, Pienelle parasta -sivuston kautta sekä Googlen kautta. Kummitytön vaiheissa olisi toki kerrottavaa jatkossakin, mutta toisaalta esimerkiksi siihen, että voisimme todella keskustella keskenämme, on vielä aikaa. En halua harvoin päivittyvää blogia, joten on aika panna sille piste.

Vuoden perusteella sanoisin, että on kivaa olla kummi. Se on jännittävää, koska itsellä on tiettyjä mielikuvia kummiudesta, mutta lopulta on aika monesta asiasta kiinni, millaiseksi kummisuhde muodostuu. En ihan vielä tiedä, millainen Kummitäti olen ja millainen Kummityttö minulla onkaan. Alkuhavaintojen perusteella sanoisin, että tyttö on ainakin vilkas, liikunnallinen, temperamenttinen ja aamuvirkku, mutta saa nähdä, mitkä ovat pysyviä ominaisuuksia! Sikälikin on kivaa olla kummi, että pitkä parisuhteeni päättyi ja haaveet omasta perheestä karkasivat taas kauemmaksi. Tuntuu hyvältä, että elämässä on kuitenkin joku vähän erityisempi lapsi ja että voi puhua edes jostakin kun kaverit puhuvat vauvajuttuja. Ymmärrän hyvin niitä isovanhempia, jotka sanovat, että lapsenlapset ovat siitä kivoja, että niiden kanssa voi höpsötellä ja niitä voi hemmotella, mutta heidät voi tiukan paikan tullen nostaa vanhempiensa syliin. Kummina olo on vähän samanlaista.

Kiitos kaikille lukijoille ja heille, jotka ovat tavalla tai toisella vaikuttaneet blogin sisältöön! Blogi jää tänne bittiavaruuteen vielä joksikin aikaa, mutta poistuu jossakin vaiheessa kokonaan. Loppukevennyksenä vielä listaa hakusanoista, joilla blogiini on tultu: serkku kummiksi, lapseni tuli uskoon, kummisetäni thaimorsian, kummitädin puhe häissä, prepaid-liittymä, kummi, ajatuksia kummiudesta, elämänohje kummilapselle, kummilusikka, kummiksi pariskunta, kummi erosi kirkosta, keinuhevonen puusta, Kaarina Suonperä, kastesormukset, kastemekkoon nimen kirjailu, äidin pukeutuminen ristiäisiin, kummieno, voiko pukeutua Marimekkoon ristiäisissä, vanhempi ihminen kummiksi, lasten kaste miksi, mitä kummi kirjoittaa korttiin, eno pyytää kummiksi, kummityttöni murrosikä, syntymäpäiväruno kummitädille, voiko kummiuden hylätä, kummiksi pyytäminen runolla ja onnittelenko vanhempia ristiäisissä.

Kummius on selvästi ihmeellinen asia.

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Palvelukseen halutaan: hyvä kummi



Kummien valinta ei aina ole helppoa. On mietittävä montaa asiaa: Suostuisiko hän? Kuuluuko hän kirkkoon? Kestääkö ystävyytemme? Onko hän sellainen ihminen, joka suostuu tarvittaessa vaikka lapsenvahdiksi? Pitäisikö ollakaan? Tiiviisti tähän kysymykseen liittyy myös se, mitä kummilta odottaa.

Kysyin muutamalta tutulta sitä, millä perusteella he ovat valinneet lapselleen kummit ja millaisia odotuksia heillä kummeille oli. "Meillä kummit valikoitui periaatteella yksi pariskunta/vanhempi, kumpikin valitsi yhden sisaruksistaan. Kummeilla on sama arvomaailma kuin meilläkin. Pahimmassa tapauksessa tiedän, että kummit pystyvät huolehtimaan pikkuisesta ja tutustuttamaan kummankin puolen sukuun. Muuten toivon kummien olevan tukena kasvattamisessa ja tukevan aikuisen mallia.", kirjoitti eräs pienen pojan äiti. "Meillä kummiudessa oli kaksi tärkeää pointtia. Ensiksikin tahdoimme sellaiset kummit, jotka tukevat lapsia kristillisessä kasvatuksessa. Ja toisekseen sitten sellaisia ihmisiä, joiden tahdomme pysyvän elämässämme.", kiteytti kahden lapsen isä. 
  Kolmas kertoi, että vaikka kriteerit ovat olleet tarkat, virheitäkin voi tulla: "Kummit on valittu sillä perusteella, että heillä olisi henkisesti ja arvomaailmaltaan jotain annettavaa lapsille ja he ovat luotettavia, siis voivat joskus jossain tilanteessa olla lapsen luottohenkilöitä. Osan kohdalla lisänä vielä se, että tuntevat minut niin hyvin, että jos minä sattuisin kuolemaan lasten ollessa vielä lapsia, kummit osaisivat myöhemmin kertoa, millainen todella olin ja vastailla heidän kysymyksiin. Jokaisella lapsellamme on useampi kummi. Yhden kummiksi uskotun kohdalla sattui todella ikävä virhearvio ja häneltä poistimme kummiuden ilman, että hän taisi edes huomata sitä (lapsi ei onneksi kyseistä henkilöä juuri sen virhearvion takia koskaan oppinut tuntemaan)".

Tampereen seurakunnat kysyivät viime vuonna kastettujen lasten vanhemmilta, mitkä heidän mielestään ovat kummien tärkeimmät tehtävät. Vastaajia oli 59. Vastauksissa korostuivat sellaiset seikat kuin läsnäolo, aikuisena ystävänä oleminen, tukena ja turvana oleminen niin lapselle kuin vanhemmillekin. Myös kristillinen kasvatus ja lapsen puolesta rukoileminen mainittiin. Yksi vastaaja oli muotoillut asian hyvin: "Ihanne olisi kun kummi voisi olla se turvallinen aikuinen, jolle lapsi voisi puhua tilanteessa jossa vanhemmille puhuminen tuntuu vaikealta, esimerkiksi murrosiässä." 
  Kummin toivottiin olevan myös "luottopakki", roolimalli ja neuvojen antaja. Huomionarvoista vastauksissa oli se, että kummin tehtäväksi ei mainittu lahjojen ostamista tai muistamista juuri jouluna tai syntymäpäivänä, enemmänkin läsnäoloa perheen arjessa.

Vantaan Laurin kastetta ja kummiutta käsittelevä erikoisnumero ilmeistyi  noin kuukausi sitten (kannattaa tutustua, lehti on yhä kokonaan luettavissa netissä). Pääkirjoituksessaan Nina Riutta kirjoitti kummiudesta osuvasti: "Minkä ikäiselle tahansa, mutta varsinkin lapselle, tekee hyvää tuntea itsensä erityiseksi. Kummin ajatuksissa on tietty paikka kummilapselle ja kummilasta on lupa kohdella eri tavalla kuin muita. Kummisuhde on ainutlaatuinen, sitä ei voi vaihtaa eikä purkaa. Pidämme ihmissuhteita niin kovin helposti itsestäänselvyyksinä, emmekä muista, kuinka arvokasta on, että saa olla joku jollekin."

Oman Kummityttöni 1-vuotissynttärit muuten lähestyvät, kutsu juhliin tuli! Ehdotin vanhemmille, että josko ostaisin toimeliaalle tytölle hakan, jotta hän saisi paukuttaa sydämensä kyllyydestä. Kummitytön isältä tuli kuitenkin asialle täysi tyrmäys, hiljaiset lelut kuulemma olisivat toivotumpia! Kumma juttu.





tiistai 8. huhtikuuta 2014

Nimiäisvieraana

Olin ensimmäistä kertaa elämässäni nimiäisissä. Nimiäiset olivat ystäväni esikoislapsen ja ne pidettiin perheen kotona lähes 30 ystävän ja sukulaisen voimin. Lähtötilanne oli ajalle tyypillinen: toinen lapsen vanhemmista kuuluu kirkkoon, toinen ei. Lapsen kastamatta jättäminen ei kai tullu lähipiirille yllätyksenä eikä aiheuttanut sen kummempaa polemiikkia. Toiselle isomummolle asia oli kuitenkin suuri suru, mutta onneksi itse juhlissa hän ei nostanut pettymystään esiin.

Ristiäiset tai nimiäiset - voileipäkakku on ja pysyy! Tässä kuitenkin moderni versio.

Ristiäisjuhlien kulku ja puitteet voivat toki vaihdella, mutta nimiäisissä vanhemmilla on aivan erityisen vapaat kädet. Näissä nimiäisissä oli paljon ristiäisistä tuttua: vanhemmat halusivat nimetä lapselle kaksi "kummia" ja julistaa nimen vasta juhlassa. Oli makeaa kakkua, voileipäkakkua, kahvia, kummitodistukset (Pro-Seremonioilta hankitut), yhteislaulukin. Nimen julkistaessaan vanhemmat kertoivat hieman nimen taustoista. Ohjelmassa oli myös toisen isoäidin lausuma runo ja kummivalat, jotka luettiin ääneen. Vanhemmilla tuntui olevan aika selkeä käsitys siitä, mitä juhlissa tapahtuu, ainoastaan yhteislaulun valinta tuotti päänvaivaa kun kaikki hengelliset laulut olivat poissuljettuja ja tilanteeseen sopivaa lastenlaulua, jonka moni osaisi, ei tahtonut löytyä (vinksvinks, kaikki muusikot!). Lopulta juhlassa laulettiin yksi lapsen äidille tärkeä laulu, jota kovinkaan moni muu ei kuitenkaan osannut.

Juhlat olivat oikein mukavat ja rennot, vieraat viihtyivät, päivänsankari lähinnä nukkui ja vanhemmat vaikuttivat tyytyväisiltä. Mukana vierasjoukossa oli myös kohta vuoden täyttävä Kummityttöni, joka oli hyvällä tuulella ja selvästi nautti saamastaan huomiosta erityisesti silloin kun hän harjoitteli kävelyä äitinsä avustuksella. Aika lähellä ollaan sitä päivää kun hän oikeasti kävelee, veikkaan.

Kummityttöni keskittyi laatikkoleikkiin juhlahumun keskellä.
                             
Miten nimiäiset sitten eroavat ristiäisistä, mietin. Oikeasti aika paljonkin, mutta sitä eroa on vaikea pukea sanoiksi. Ristiäisissä me näemme kuinka lapsen päähän sivellään vettä, kuinka kädet nousevat siunaamaan lapsen. Tunnustamme uskomme, rukoilemme lapsen, vanhempien ja kummien puolesta. Veisaamme ehkä virren tai kaksi. Lapsi liitetään myös kirkon jäseneksi. Ne ovat kuitenkin vain osa seremoniaa, varsinainen juttu on siinä, että uskomme samalla tapahtuvan jotakin suurempaa. Sen tekee kuitenkin itse Jumala, ei kukaan paikalla olevista, ei edes pappi. Nimiäisissä kaikki mitä tapahtuu on siinä ja jotenkin konkreettisempaa, ristiäisissä on aina mukana mysteeri, toinen ulottuvuus. Näin sen ainakin itse koen.

Olipa kyse sitten kastejuhlasta tai nimiäisistä, pieni lapsi herkistää ja yhdistää, sen aisti näissäkin juhlissa. Jokainen lapsi on juhlansa ansainnut.



maanantai 17. maaliskuuta 2014

Voiko kummiudesta kieltäytyä?


Erästä tuttuani pyydettiin kummiksi. Lapsen vanhemmat eivät olleet ihan lähimpiä ystäviä, mutta sen tuttavani tiesi, että he ovat uskonnollisia ja odottavat kummilta paljon. Tuttavani koki, että ei olisi sellainen kummi kuin mitä vanhemmat lapselleen toivovat. Hän kieltäytyi kummiudesta asian ystävällisesti perustellen.

Olen törmännyt sanontaan, jonka mukaan kummin ja arkunkantajan tehtävästä ei ole soveliasta kieltäytyä. Itse olen toista mieltä. Kummiksi pyytäminen on toki kunnianosoitus: se osoittaa, että sinuun luotetaan ja sinut halutaan pitää lähellä perhettä ja lasta. Se saattaa myös kertoa siitä, että sinun ajatellaan olevan hyvä esimerkki lapselle ja ihminen, jonka kanssa hänen toivotaan viettävän aikaa. Juuri siksi siitä on mielestäni voitava kieltäytyä. En usko, että kukaan kieltäytyy kummiudesta kevein perustein ja jos kieltäytyykin, se on todennäköisesti merkki ennen kaikkea siitä, että ottaa kummiuden tosissaan.

On ymmärrettävää, jos joku kieltäytyy kummiudesta esimerkiksi silloin jos kummilapsia on jo monta. Mielestäni hyvä syy kieltäytymiseen voi olla myös se, että odotukset tai vakaumukset eivät kohtaa. On parempi kieltäytyä kummiudesta kohteliaasti kuin tuottaa pettymyksiä kummilapselle ja hänen vanhemmilleen. Kieltäytyminen ei tarkoita sitä, etteikö arvostaisi pyyntöä.
Itse olen miettinyt sitä mitä teen, jos joku pyytäisi minua ”kummiksi” lapselle, jota ei kasteta. Kysymys on tietysti täysin teoreettinen, mutta sikäli ihan järkevä, että lähipiirissäni on paljon kirkkoon kuulumattomia. Jos mietin asiaa puhtaasti fiilispohjalta, kieltäytyisin varmaankin kohteliaasti. Minulle kummius liittyy kristillisyyteen ja jos minun kummiudestani pitäisi siivota kristillisyys pois, jäisi vähän ontto olo.

 Toisaalta taas jos ihminen, joka ei halua kastaa lastansa syystä tai toisesta, haluaisi minut lapsensa kummiksi, hän varmaan tietäisi mitä saa. Sen voisi ottaa myös aikamoisena kunnianosoituksena ja mahdollisuutena. Kysymys on vaikea ja todellisuudessa voisin varmaankin kallistua kumpaan vastaukseen tahansa. Ainoa varma juttu on se, että vakaumustani vastaan on vaikea puhua: jos lapsi kysyy tällaiselta kummilta ns. suuria kysymyksiä, pakko minun olisi kertoa, mihin uskon.

Entä mitä tapahtui tuttavalleni, joka kieltäytyi kummiudesta? Lapsen vanhemmat eivät ottaneet kieltäytymistä kovin hyvin ja yhteydenpito katkesi. Myöhemmin tuttavastani tuli silti pienen tytön  kummitäti. Hänen vanhempiensa kanssa yhteydenpito sujuu ja tyytyväinen kummi kuvailee kummityttöä aarteekseen.

torstai 6. maaliskuuta 2014

Vauva, vauvahko, mikä?

Kohta se jo lukee itse! Iiiks!

Inhoan sanaa "taapero". Se saisi minun puolestani kuulua sinne ullakon perimmäiseen romukoppaan kestovaippailun, kantoliinailun, tissittelyn, tassuttelun, masuasukin sun muiden kanssa. Kun siihen vielä yhdistetään epämääräiset passiivimuodot tyyliin "meillä kestovaippaillaan", otsasuoneni alkaa tykyttää.

Kauhea taapero-sana tuli silti mieleeni kun tapasin Kummitytön viimeksi. Tajusin, että hän ei ole enää ihan vauva, vaan liikkuva, omalla tavallaan kommunikoiva olento, joka pystyy jo sellaisiin asioihin joita isommat lapset tekevät kuten ottamaan käteensä hernepihvin ja laittamaan siitä palan suuhun. Hänellä on monta hammasta ja hän ottaa askelia kärryynsä nojaten. Kummityttö oli myös Kummitädin kanssa hetken samassa huoneessa ilman paniikkia ja puuhasi lelujensa kanssa. Kaiken lisäksi hän oli lähdössä matkalle, lentäen! Ei sentään ulkomaille vaan uutta serkkua katsomaan toiselle puolen Suomea, mutta silti.

En tiedä, missä menee vauvan ja taaperon ero, enkä tällä kertaa aio edes katsoa Vauva-lehden keskustelupalstalta. Luulen, että tässä vaiheessa voin kutsua Kummityttöä ihan vaan lapseksi.

Kokemus siitä, että Kummityttöni ei ole enää ihan vaan selällään pötköttävä vauva sai vahvistusta entisestään kun toinen ystäväni sai lapsen. Kun näin kuvan Kummitytöstä ja noin viikon vanhasta vauvasta rinnakkain, en voinut olla taas ajattelematta sitä, kuinka paljon alle vuoden aikana on tapahtunut.

Minullekin on tapahtunut paljon (tästä ehkä myöhemmin) ja siksi blogi on viettänyt vähän hiljaiseloa. Yritän ryhdistäytyä. Tulossa on ainakin teksti siitä, voiko kummiudesta kieltäytyä ja kummeihin kohdistuvista odotuksista. Näistä olenkin saanut ajatuksia ja lisää saa lähettää vaikka osoitteeseen ihmejakummi@gmail.com (myös muu palaute ja kaikenlaiset ajatukset on tervetulleita!). Töissäkin puuhataan kaste-teeman ympärillä, siitäkin lisää myöhemmin!

torstai 9. tammikuuta 2014

Edistysaskelia

Tuolta se tuli...

"Uutinen on muutos", päähäni iskostettiin kun opiskelin yliopistolla journalistiikkaa. Siispä uutisia: Kummityttöni on oppinut konttaamaan vauhdikkaasti, hän osaa seistä tukea vasten ja ottaa jo muutaman askeleen tuettuna! Pieniä hampaitakin on muutama. Konttaamisen ja tukea vasten seisomisen näin omin silmin kun viimeksi tapasimme, uudenvuodenaattona, mutta tieto ensimmäisistä askelista tuettuna tuli minulle yllätyksenä, vaikka Kummityttö vaikuttaakin liikunnalliselta tyypiltä. Hui miten nopeaa kehitystä!

Piti oikein miettiä, minkä ikäisenä lapset alkavat yleensä kävellä, Kummityttöhän on nyt vähän alle 9 kuukautta. Koska oma pähkäilyni ei tuottanut mitään tulosta, googletin asian, ja tadaa - päädyin sinne, mistä löytyvät vastaukset kaikkiin maailman ongelmiin eli Vauva-lehden keskustelupalstalle (Vauva-lehden keskustelupalstan kaikenkattavuuden sai muuten taannoin huomata myös isäni, joka etsi ohjeita lasitiilten asennukseen ja päätyi sinne). Luonnollisesti siellä oli myös ketju, jossa äidit kertovat, minkä ikäisenä heidän lapsensa ovat oppineet kävelemään, tuettuna ja ilman tukea. "Tämän ei ole tarkoitus olla mikään kisa tai toistemme lasten kehityksen arviointia, vaan ihan mielenkiintoinen ketju", siellä painotettiin. Ketjun perusteella vaikuttaisi, että Kummityttö ei olekaan ihmelapsi tässä kävelyasiassa (toisin kuin Kummitäti tietysti oletti!), mutta oppii näitä asioita ehkä enemmänkin varhain kuin kovin myöhään.

Liikunnallisista edistysaskeleista huolimatta hänellä on kuitenkin kuulemma sellainen vaihe, että hän on henkisesti "äidissä kiinni", kertoi ystäväni, Kummitytön Äiti. Mitä kummaa, mietin mielessäni. Minä kun kuvittelin, että se vaihe on ollut koko ajan ja nyt sen pitäisi alkaa hellittää!

Kun vietimme tovin aikaa yhdessä, minulle alkoi selvitä, mitä se käytännössä tarkoittaa. Tällä kertaa Kummityttö suhtautui minuun jo ystävällisesti, uteliaasti ja hymyillen noin muuten, mutta kun Kummitytön Äiti poistui huoneesta vaikka lisää kahvia hakemaan, Kummityttö alkoi välittömästi itkeä ja/tai kontata kohti keittiötä. Kuten arvata saattaa, kun äiti tuli taas samaan huoneeseen, tyttö rauhoittui ja oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Äh! Nöyräksi vetää. Saan vielä jonkin aikaa odotella sitä, että olisin Kummitytön mielestä se kiva ja odotettu vieras ja että hän haluaisi viettää aikaa ihan minun kanssani. Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä... Kyllä sekin päivä varmasti kohta koittaa, jos ja kun kehitys on näin nopeaa!

... ja tuonne se meni.






torstai 28. marraskuuta 2013

Kylässä ja joululahjaostoksilla


Kävin pitkästä aikaa Kummitytön luona kylässä. Pieni hän on edelleen, mutta ruoka maistuu ja unikin enimmäkseen, joten ei syytä huoleen. Hänellä on nyt yksi kokonainen hammas ja hän oli oppinut etenemään. Se ei ole ihan ryömimistä, se ei ole ihan konttaamista, mutta jos edessä on jotakin tarpeeksi mielenkiintoista kuten sanomalehti tai kumikirahvi, Kummityttö hilaa itseään eteenpäin käsivoimillaan. Tämän lisäksi hän osaa peruuttaa ja punnertaa itsensä jonkinlaiseen karhukävelyasentoon. Maailmaa hän tutkii laittamalla kaikenlaisia käteen osuvia asioita suuhun, sinne meni kännykän laturi, karkkipaperia sun muuta. Kehittää varmasti vastustuskykyä, mutta sääliksi käy vanhempia, jotka saavat olla tarkkana, ettei hän yritä niellä mitään vaarallista.




Tarkkailimme Kummitytön kanssa toisiamme lähinnä kunnioittavan etäisyyden päästä. Äidin sylissä olleessaan Kummityttö uskalsi jopa hymyillä minulle, mutta muuten hän tuijotti minua joko varautuneen tai järkyttyneen näköisenä ja sen verran kun hän oli minun sylissäni, hän itki. "Eikös vierastaminen ole älykkyyden merkki", pohdimme Kummitytön äidin kanssa.

Jouluun on vielä aikaa, mutta koska olen salaa vähän innostunut Kummitytön muistamisesta, ensimmäisen joululahjan hankin hänelle (konsultoin kyllä ensiksi hänen äitiään tässä, mitään ihan älytöntä en haluaisi hankkia). Kävin entisellä kotipaikkakunnallani sijaitsevassa nahkajalostamossa ja hankin Kummitytölle valkoisen lampaantaljan. Sen päällä on varmasti kiva makoilla ja kun tyttö vähän vielä kasvaa, sen voi laittaa vaikka pulkkaan lämmikkeeksi.