Kävin pitkästä aikaa Kummitytön luona kylässä. Pieni hän on edelleen,
mutta ruoka maistuu ja unikin enimmäkseen, joten ei syytä huoleen.
Hänellä on nyt yksi kokonainen hammas ja hän oli
oppinut etenemään. Se ei ole ihan ryömimistä, se ei ole ihan
konttaamista, mutta jos edessä on jotakin tarpeeksi mielenkiintoista
kuten sanomalehti tai kumikirahvi, Kummityttö hilaa itseään eteenpäin käsivoimillaan.
Tämän lisäksi hän osaa peruuttaa ja punnertaa itsensä jonkinlaiseen
karhukävelyasentoon. Maailmaa hän tutkii laittamalla
kaikenlaisia käteen osuvia asioita suuhun, sinne meni kännykän laturi,
karkkipaperia sun muuta. Kehittää varmasti vastustuskykyä, mutta
sääliksi käy vanhempia, jotka saavat olla tarkkana, ettei hän yritä
niellä mitään vaarallista.
Tarkkailimme Kummitytön kanssa toisiamme lähinnä kunnioittavan etäisyyden päästä. Äidin sylissä olleessaan Kummityttö uskalsi jopa hymyillä minulle, mutta muuten hän tuijotti minua joko varautuneen tai järkyttyneen näköisenä ja sen verran kun hän oli minun sylissäni, hän itki. "Eikös vierastaminen ole älykkyyden merkki", pohdimme Kummitytön äidin kanssa.
Jouluun on vielä aikaa, mutta koska olen salaa vähän innostunut Kummitytön muistamisesta, ensimmäisen joululahjan hankin hänelle (konsultoin kyllä ensiksi hänen äitiään tässä, mitään ihan älytöntä en haluaisi hankkia). Kävin entisellä kotipaikkakunnallani sijaitsevassa nahkajalostamossa ja hankin Kummitytölle valkoisen lampaantaljan. Sen päällä on varmasti kiva makoilla ja kun tyttö vähän vielä kasvaa, sen voi laittaa vaikka pulkkaan lämmikkeeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti