Edistysaskelia

Tuolta se tuli...

"Uutinen on muutos", päähäni iskostettiin kun opiskelin yliopistolla journalistiikkaa. Siispä uutisia: Kummityttöni on oppinut konttaamaan vauhdikkaasti, hän osaa seistä tukea vasten ja ottaa jo muutaman askeleen tuettuna! Pieniä hampaitakin on muutama. Konttaamisen ja tukea vasten seisomisen näin omin silmin kun viimeksi tapasimme, uudenvuodenaattona, mutta tieto ensimmäisistä askelista tuettuna tuli minulle yllätyksenä, vaikka Kummityttö vaikuttaakin liikunnalliselta tyypiltä. Hui miten nopeaa kehitystä!

Piti oikein miettiä, minkä ikäisenä lapset alkavat yleensä kävellä, Kummityttöhän on nyt vähän alle 9 kuukautta. Koska oma pähkäilyni ei tuottanut mitään tulosta, googletin asian, ja tadaa - päädyin sinne, mistä löytyvät vastaukset kaikkiin maailman ongelmiin eli Vauva-lehden keskustelupalstalle (Vauva-lehden keskustelupalstan kaikenkattavuuden sai muuten taannoin huomata myös isäni, joka etsi ohjeita lasitiilten asennukseen ja päätyi sinne). Luonnollisesti siellä oli myös ketju, jossa äidit kertovat, minkä ikäisenä heidän lapsensa ovat oppineet kävelemään, tuettuna ja ilman tukea. "Tämän ei ole tarkoitus olla mikään kisa tai toistemme lasten kehityksen arviointia, vaan ihan mielenkiintoinen ketju", siellä painotettiin. Ketjun perusteella vaikuttaisi, että Kummityttö ei olekaan ihmelapsi tässä kävelyasiassa (toisin kuin Kummitäti tietysti oletti!), mutta oppii näitä asioita ehkä enemmänkin varhain kuin kovin myöhään.

Liikunnallisista edistysaskeleista huolimatta hänellä on kuitenkin kuulemma sellainen vaihe, että hän on henkisesti "äidissä kiinni", kertoi ystäväni, Kummitytön Äiti. Mitä kummaa, mietin mielessäni. Minä kun kuvittelin, että se vaihe on ollut koko ajan ja nyt sen pitäisi alkaa hellittää!

Kun vietimme tovin aikaa yhdessä, minulle alkoi selvitä, mitä se käytännössä tarkoittaa. Tällä kertaa Kummityttö suhtautui minuun jo ystävällisesti, uteliaasti ja hymyillen noin muuten, mutta kun Kummitytön Äiti poistui huoneesta vaikka lisää kahvia hakemaan, Kummityttö alkoi välittömästi itkeä ja/tai kontata kohti keittiötä. Kuten arvata saattaa, kun äiti tuli taas samaan huoneeseen, tyttö rauhoittui ja oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Äh! Nöyräksi vetää. Saan vielä jonkin aikaa odotella sitä, että olisin Kummitytön mielestä se kiva ja odotettu vieras ja että hän haluaisi viettää aikaa ihan minun kanssani. Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä... Kyllä sekin päivä varmasti kohta koittaa, jos ja kun kehitys on näin nopeaa!

... ja tuonne se meni.