Eno, serkku vai paras kaveri?

Palvelukseen halutaan: kummi, eliniäksi.

Ystäväpariskunta sai keväällä toisen lapsen. He päättivät pyytää kummiksi neljää ihmistä, kahta pariskuntaa. Lopputulos oli, että he saivat kaksi "oikeaa" kummia, sillä kummastakin pariskunnasta vain toinen kuului kirkkoon.

Aika moni törmää nykyään samantyyppiseen tilanteeseen. Kirkkoon kuuluminen tai kuulumattomuus ei ole mikään yleinen puheenaihe, monille tällainen asia tulee ilmi vasta kun pyyntö kummiksi tulee tai kummiudesta on muuten puhetta.

Kummius on elinikäinen juttu ja suuri luottamuksen osoitus, joten valinta voi olla vaikea. Eipä käy kateeksi niitä, jotka valitsivat kummeja silloin, kun kummien vielä ajateltiin olevan varavanhemmat eli ihmiset, jotka ottavat vastuun lapsesta, jos vanhemmille tapahtuu jotakin. Moni valitsee kummeiksi läheisen perheenjäsenen kuten siskon tai veljen. Se on sikäli hyvä valinta, että sukulaissuhteet ovat pysyviä: sisko pysyy siskona, vaikka hänen kanssaan ei niin kovin läheinen läpi elämän olisikaan. Toiset taas ajattelevat, että tädit, enot ja sedät ovat lapsen tätejä, enoja ja setiä joka tapauksessa ja lapsen elämässä mukana, joten on parempi pyytää kummeiksi kavereita (lisää  kummien valinnasta voi lukea esimerkiksi Oulun seurakuntien tai Pienelle parasta -hankkeen sivuilta).

Jos valinta osuu ystäviin, kyseessä ovat useimmiten sellaiset ystävät, joiden kanssa on nähty ja koettu paljon. Se on viisasta: aluksi sillä on paljonkin merkitystä, miten vanhemmat ja lapsen kummi tulevat juttuun, kun lapsen kanssa ei vielä voi pitää itsenäisesti yhteyttä. Toki vanhemmat ajattelevat myös sitä, miten kummius käytännössä hoituu. Jos paras ystävä sattuu asumaan ulkomailla tai toisella puolen Suomea, näkeekö lapsi kummiaan juurikaan? Onko kaukana asuvasta kummista iloa, kun vanhemmat tarvitsisivat lapsenvahdin leffailtaa varten, eikä muita kavereita välttämättä tohdi pyytää?

Toiset tahtovat kummeiksi nimenomaan pariskuntia, mutta on niitäkin, jotka tahtovat kummeiksi vain ”yksittäisiä ihmisiä”, jotta kummius säilyy, vaikka pari eroaisi. Erot eivät tietenkään välttämättä vaikuta kummiuteen, varsinkin jos kummi on ollut muuten läheinen, mutta esimerkiksi samoissa juhlissa oleminen saattaa tietysti alkaa tuntua tukalalta.

Perinteisesti kummeiksi on tarvittu kaksi konfirmoitua kirkon jäsentä. Onneksi kirkolliskokous päätti pari vuotta sitten, että yksikin kummi riittää poikkeustapauksissa. Päätöksestä on iloa erityisesti niille, joiden ystäväpiirissä moni on eronnut kirkosta tai esimerkiksi maahanmuuttajille, jotka eivät vielä tunne montaakaan uudessa kotimaassaan. On myös viritelty keskustelua kummipankeista, joista saisi lapselleen kummin jos sellaista ei lähipiirissä ole. Ainakin Tampereella kummipankki onkin jo olemassa.

Useimmiten kummeja on enintään neljä, mutta varsinaista ylärajaa kummien määrälle ei ole, eikä kai tarvitsekaan. Tove Janssonilla oli muuten 15 kummia. Vaikuttikohan se siihen, että hänestä tuli niin taitava sanankäyttäjä, joka säilytti lapsenomaisuutensa ja uskalsi kulkea omia polkujaan?