Onko lapsen kastaminen eettisesti oikein?

Lapsen kastaminen tai kastamatta jättäminen on nykyään myös eettinen kysymys. Siksi olen pitkään pyöritellyt mielessäni kirjoitusta kasteen etiikasta ja päätynyt yhä syvempiin syövereihin uskosta, elämästä, vanhempien merkityksestä ihmisen elämään ja valinnanvapaudesta. Kovin selkeisiin lopputuloksiin en ole päässyt.

Kyllä, uskon, että kaste on lapselle hyväksi. Uskon, että siinä tapahtuu jotakin hyvää ja kaunista. Uskon siihen, että on hyvä pyytää lapselle, perheelle ja kummeille voimaa ja suojelusta, on hyvä järjestää pienelle juhlat. Uskon perisyntiin ja siihen, että pieni lapsikin tarvitsee armoa.
Tarkemmat perustelut ovatkin sitten vaikeampia. Vaikka minulla ei ole vielä omia lapsia, ymmärrän hyvin niitä vanhempia, jotka haluaisivat kastaa lapsensa, mutta eivät osaa selittää miksi – ja sitten lapsi jää kastamatta kun toisella vanhemmista on jämäköiden vasta-argumenttien muotoon kiteytyvät perusteet sille, miksi lasta ei kannata kastaa.

Muutama kuukausi sitten eräs tuntemani tuore isä vertaili elämänkatsomustiedon ja evankelisluterilaisen uskonnon opetussuunnitelmia. Hän mietti, kastetaanko lapsi vaiko ei, ja pitihän tämäkin asia tutkia ennen kuin lapsesta tulee kirkon jäsen. Opetussuunnitelmien vertailu kun vauva oli vasta muutaman viikon ikäinen tuntui hieman hullunkuriselta, mutta samalla siinä oli jotain liikuttavaa. Monet vanhemmat ovat nykyään hyvin perusteellisia, eivätkä tee asioita vain siksi, että niin on tapana (tätä aihetta sivusin jo aiemmassa blogikirjoituksessani).

Jos ajattelen kylmän rationaalisesti, kasteesta seuraa se, että lapselle nimetään kummit ja hänestä tulee kirkon ja seurakunnan jäsen. Kirkollisveroa ei peritä lapsilta, eikä seurakunnan päiväkerhoon, kouluikäisten harrastekerhoon tai seurakunnan kesäleirille ole pakko mennä (ja toisaalta voi seurakunnan toimintaan osallistua, vaikka ei kirkkoon kuuluisikaan). Kun lapsi on kouluiässä, kirkkoon kuuluminen tarkoittaa osallistumista oman uskonnon opetukseen. Noin muuten olen sitä mieltä, että oleellisempaa on se, mitä elämässä ja kotona muuten tapahtuu.

Kastamatta jättämistä perustellaan usein sillä, että lapsen pitää itse saada valita uskontonsa. Osa vanhemmista tahtoisi myös jonkinlaisen kompromissin: pappeja on pyydetty myös siunaamaan lapsi tämän nimiäisiin. Itse ajattelen niin, että kasteesta on tehty ehkä liiankin ongelmallinen juttu ja sitä olennaisempaa on tosiaan kaikki se, mitä ristiäisten jälkeen tapahtuu. Mitä lapselle kerrotaan uskonnosta, miten se näkyy perheen arjessa, puhutaanko siitä? Miten ympäristö suhtautuu uskontoon? Valintojen tekeminen lapsen puolesta ei ole mielestäni niin kummallinen juttu, vaan vanhempien tehtävä. Yleensä valinnat tehdään lapsen parasta ajatellen ja useimmiten tarkoitus on hyvä – toivottavasti lopputuloskin. Kun lapsi kastetaan tai hänelle opetetaan iltarukousta, en näe siinä vain lapsen puolesta tehtyä valintaa vaan myös sen, että vanhemmat opettevat mihin he itse uskovat ja millaiseen kulttuuriympäristöön lapsi kasvaa. Tyhjiöön ei synny kukaan.

Tähän väliin voi tietysti huutaa, että on eri juttu olla valitsemassa toisen ihmisen uskontoa kuin sitä, laittaako hän kurahousut vai tuulihousut, syökö hän tavallisia nakkeja vai soijanakkeja tai mennäänkö hammaspesulle heti vai hetken päästä. Siihen voisin sanoa, että vaikka perinteitä, arvoja, tapoja, oikeaa ja väärää voikin opettaa, lopulta jokainen ihminen muodostaa käsityksensä asioista itse. Vanhemmilla on asiaan ehkä muita tekijöitä suurempi vaikutus, mutta se on kuitenkin vain yksi pala palapelissä. Usko ei välttämättä periydy eikä se aina synny vaikka haluaisikin, ei ainakaan heti. Kirkosta eronneiden ateistien lapsesta voi tulla katolilainen, hartaiden körttien lapsesta ateisti. Toisen uskonelämän suhteen me muut voimme vain toivoa parasta - tai pelätä pahinta.

Jk. Kummityttö kävi kylässä ja tapasin häntä myös toisen ystävän luona kun katsoimme prinsessa Madeleinen häitä. Prinsessahäät eivät tyttöä vielä kiinnostaneet, sen sijaan hän möyri kovasti Kummitädin sylissä ja hymyili! Tyttö on sen verran liikkuvainen jo nyt, että kunhan hän oppii ryömimään, konttaamaan, kävelemään ja juoksemaan, Kummitädillä taitaa olla täysi työ pysyä perässä!

Onko sama asia valita se, mitä lapsi syö kuin se, mihin uskontoon hänet kasvatetaan?